Varjomaan varjot

”Mutta niin kulkevat tiet,
vievät sinne, missä suru asuu,
missä kahleilla sidotaan:
maan kahleet –
teitä minä kammoan -”

1. LUKU

Grimorin perhe sekä heidän vieraansa

”Tyttö on aivan mahdottomaksi muuttunut”, jaarlin vaimo valitti miehelleen heidän istuessaan aamupalapöydässä. Avonaisesta ovesta leijaili sisään ruusujen tuoksua, ja orastavan kevään raikas tuuli leyhytti vaaleita, ohuita verhoja.

”Mmm”, mies mutisi vaivautumatta vastaamaan muuta, sillä hänen suunsa oli parhaillaan täynnä vastaleivottua, makoisaa kroisanttia.

”Todella, Earl”, nainen tiuskaisi ärtyneesti ja sipaisi huolekkaasti kasvoiltaan muutaman harmaantuvan hiuskiehkuran. ”Voitko uskoa?” hän kysyi ja jatkoi, ”Ailene kieltäytyi jälleen kerran uudesta kosinnasta – tällä kertaa pikkuserkkuni Timonin pojan erittäin kohteliaasta, ja sanoisinko myös, erittäin hyödyllisestä ehdotuksesta!”

Mies nielaisi loputkin kroisantit ja vilkaisi vaimoaan huvittuneesti. ”Tarkoittanet siis, että tytöllä oli tarpeeksi älliä päässä torjua se miehenretale, joka ei osaa pitää näppejään erossa edes piikatytöistä?” tarpeetonta edes sanoa, että Grimorin jaarli ei pannut kovin pahakseen tätä uutista.

”Olet aivan yhtä mahdoton kuin tyttäresi!” hänen vaimonsa puuskahti kiivastuen. ”Ailene on aikuinen nainen, ja hänen pitäisi olla jo aviossa! Earl, sinun täytyy ajatella tytön parasta – kohta kukaan ei enää edes huoli häntä!”

Miehen ilme koveni ja hän tiuskaisi jonkin verran tuimistuneena: ”Siitä sinun tuskin pitää huolestua, hän kyllä pärjää.”

”Earl”, nainen huokaisi ja laski katseensa posliiniseen teekuppiinsa, ”ei vain sen takia, mutta hänen itsensä...” Grimorin jaarlin vaimo katsoi aviomiestään vakavin kasvoin, ”Earl, sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että kunniallisten, aatelisten naisten avioliitto on heidän elämänsä perusehto – hänelle ei jää ketään kuolemamme jälkeen”, nainen pudisti päätään murheellisesti, ” hän tarvitsee rinnalleen puolison.”

Mies huokaisi: ”Hyvä on, Andrea”, hän vastasi viimein, ”minä puhun tyttäremme kanssa.”

Nainen hymyili hänelle ja nosti teekupin huulilleen. ”Olen iloinen siitä.”

oOo

Ailene tiesi, että hänen äitinsä ei hyväksynyt hänen kieltäytymistään Danin kosinnasta, mutta suoraan sanottuna, tyttö ei jaksanut ajatella asiaa tällä hetkellä. Hän puhalsi ärtyneesti punertavanruskean hiussuortuvan kasvoiltaan ja siristi silmiään tuijottaessaan tiukasti eteensä.

Tuuli leyhytti vihreää ruohomattoa hänen edessään, ja ohi purjehtivat pilvet heittivät sen ylle pieniä varjoja. Tytön ratsu korskahti hänen allaan halukkaana lähtemään liikkeelle, ja hajamielisesti Ailene kumartui taputtamaan hevosen kaulaa.

”Hetki pien”, hän mutisi ratsulleen tuntien hetken ajan pienen syyllisyydentunnon pistoksen, mutta vaiensi sen nopeasti. ”Hillitse itsesi vielä hetki”, tyttö kehotti ratsua, joka hirnahti tytön rauhoittavaa äänensävyä ymmärtäen ja asettui aloilleen. Ailene hymähti korjaten samalla itsekin asentoaan satulassa ja nosti jälleen katseensa.

Tuuli yltyi navakammaksi hulmuttaen samalla tytön vihreää ratsastushametta ja hänen avoimia hiuksiaan. Ailene veti syvään keuhkoihinsa raikasta kevätilmaa ennen kuin kannusti viimein ratsunsa liikkeelle. Innokkaana tottelemaan emäntäänsä hevonen hirnahti ja lähti laukkamaan alas vihreää mäkeä kohti alla aukeavaa nurmea.

Tätä on todellinen elämä! Tyttö nauroi tuulen lyödessä vasten hänen poskiaan ja vihreän ruohomaton vilistessä hevosen kavioitten alla. Nopeus, tuuli, ja sininen taivas hänen yllään – Ailene rakasti näitä aamun yksinäisiä hetkiä, jolloin hän laukkasi isänsä ratsuilla heidän tiluksillaan ja tutki kaikki sen sisälleen kätkemät sopet. Näinä hetkinä hän tunsi todella olevansa vapaa.

Kartanon palvelijat hymyilivät huvittuneesti tytölle tämän kiiruhtaessa heidän ohitseen talleille ja valjastaessa joka aamu eteensä uusi ratsu, sillä tyttö rakasti ratsastamista intohimoisesti; oli siitä lähtien, kun hänen isänsä oli asettanut hänet lapsena pienen ponin selkään ja opettanut tytölle ensi alkeet heidän sukunsa rikkaudesta: hevosista.

Grimorin maat olivat tunnettuja jalostetuista ja nopeista hevosista, joita heidän sukunsa oli kasvattanut vuosisatojen ajan. Grimorinhevonen tarkoitti kaikkialla kuningaskunnassa yhtä kuin nopeus; olla grimorilainen puolestaan tarkoitti vapautta.

Ailene oli grimorilainen kaikin puolin, kiihkeä sielu, joka janosi mahdollisuutta samota ulkomaailmaan ennemmin kuin viettää aikaansa seurapiiritapahtumissa, joihin hänen äitinsä häntä patisti osallistumaan.

”Grimorin jaarlin tytär on villi liekki”, kyläläiset supisivat, ”kuin kesyttämätön hevosen henki, jolle vetää vertoja vain Varjomaan hämärässä laukkaava yötamma.”

Aivan Earlin tilusten lähellä kohosi synkeä, tumma metsä.

”Kirottu paikka”, kertoivat grimorilaiset. Muinoin, ennen ylikuningasta ja valkeiden neuvostoa, metsä oli ollut hämäränväen koti. Hämäränväki, draakialaiset – vanhat naiset pelottelivat lapsia – olivat pimeän kansaa, noituuden ja taikuuden haltijoita. He olivat vaellelleet mannerta pitkin ennen ylikuningasta, ja vieläkin heidän kivipaasiaan saattoi löytää ympäri Aesteian valtakuntaa.

”Älkää lapset menkö lähellekään Varjomaan metsää”, aikuiset muistuttivat aika ajoin lapsiaan, ”sillä sieltä ei ole paluuta.”

Mutta Ailene ei pohtinut Varjomaata eikä hämäränväkeä. Itse asiassa hän nauroi vanhoille tarinoille, sillä hän oli Grimorin jaarlin tytär, jonka ainoa huoli oli se, että hänen äitinsä yritti väkipakolla naittaa häntä naimisiin.

Ja niin kauan kun isä ei pidä hänen ehdottamistaan vävyehdokkaistaan minulla ei ole hätää, Ailene pohti tuuleen nauraen ja laukatessaan yhä kauemmas isänsä tiluksilta.

Villi ratsastusretki päättyi aivan liian nopeaan. Tyttö tunsi hevosen väsyvän ja hidasti vastentahtoisesti sen vauhtia. Hän kumartui taputtamaan hevosen hikistä kaulaa ja höltäsi ohjaksiaan antaen ratsun valita itselleen sopivan askellajin.

Viimein tyttö seisautti huokaisten hevosen ja liukui sen selästä. Hän sukaisi vielä hiuksiaan ennen kuin kiinnitti hevosen lähellä kasvavan lepän oksiin ja kaivoi satulalaukusta kartanon kokilta mukaan kerjäämänsä aterian. Tyttö istahti läheiselle kivelle nauttimaan ruokaa, jonka mies oli viimein antanut hänelle napistuaan ensin hetken aikaa ärtyneesti itsekseen.

Ailene huokaisi napostellessaan hieman turhan tuhtejakin eväitään ja katseli nautiskellen edessään aukeavaa maisemaa. Aurinko paistoi häikäisevän kirkkaana taivaalla ja kimmelsi lähellä solisevan puron pinnalla. Lempeä kevättuuli hiveli hänen hiuksiaan ja soi korvissa kahisuttaesaan nurmikkoa ja muutaman lähellä kasvavien puiden lehtiä.

Vasta silloin, hänen istuessaan yksin kaukana kodistaan, kun hänen ympärillään ei ollut muuta kuin aavaa, koskematonta luontoa ja vain tuuli puhui hänelle, Ailene laski päänsä ja salli itsensä tuntea murhetta. Hän huokaisi pyöritellen punaista omenaa käsissään ja sulki silmänsä. Tosiasia oli se, että hänen olisi naitava ennemmin tai myöhemmin joku arvolleen sopiva.

”Koska tavat sanovat niin”, tyttö mutisi ilmaan ja kiivastui paiskaten hedelmän yllättäen käsistään, ”mutta se ei ole reilua!” hän äyskähti ja painoi katseensa sormiinsa, jotka lomittuivat levottomasti yhteen suopeille hengille osoitetun jokapäiväisen rukouksen välähtäessä jälleen hänen mielessään. Ailene huokaisi tietäen, että hänen harras pyyntönsä jäisi luultavasti toteutumatta, ja veti vastentahtoisesti sormensa erilleen.

Tyttö nosti katseensa kohti sinistä taivasta ja huokaisi jälleen. Ailene ei halunnut vielä naimisiin. Hän ei kaivannut vihkisormuksen kultaisia kahleita, jotka sitoisivat hänet kiinni Aesteian keskusmaan aatelissukuihin ja veisivät pois tytön rakastamasta Grimorista.

Vaikka Andrea Grimor olikin sitä mieltä, että Ailenen pitäisi avioitua, Ailene itse ei jakanut äitinsä mielipidettä, ei ainakaan vielä. Huokaisten hän laski katseensa jälleen käsiinsä ja toivoi, ei aivan ensimmäistä kertaa elämässään, että olisi syntynyt mieheksi naisen sijaan.

”Silloin äiti ei painostaisi minua näin”, tyttö henkäisi hiljaa niiskaisten tuulen yltyessä ja repiessä tytön pitkiä, punertavia hiuksia. Hän sulki silmänsä kuunnellessaan puiden suhinaa ja antoi niiden hiljaisen puheen rauhoittaa mieltään. Ailene tiesi, että joku päivä hänen olisi hyväksyttävä maansa tavat, mutta tämän päivän ajan, hän avasi kirkkaasti kimmeltävät silmänsä, hän voisi yrittää unohtaa eilisillan, kartanossa odottavan vieraan vihastuneet kasvot, ja hänen äitinsä kasvoilla näkyneen pettyneen ilmeen.

oOo

Tytön palatessa takaisin kartanolle päivä oli jo kääntymässä kohti iltaa, ja keltaiset valot loistivat ikkunoista karkottaen pois laskeutuvaa pimeää.

Tyttö yritti hiipiä huomaamatta eteishallin läpi, mutta turhaan.

”Ailene”, hänen harmaahiuksinen isänsä oli paikalla haukkana; kenties joku hänen uskollisista palvelijoistaan oli kertonut hänelle tytön palanneen takaisin.

Ailene pysähtyi ja kääntyi ympäri katsoen vanhempaa ja romuluista, hieman pyylevääkin miestä, Grimorin jaarlia, joka seisoi hämärässä hallissa ja katsoi tytärtään vakaasti. ”Niin isä”, hän vastasi hiljaa tietäen, että hänen äitinsä oli täytynyt usuttaa Earl hänen kimppuunsa.

”Haluan puhua kanssasi”, mies vastasi tyynesti, melkein välinpitämättömästi, mutta tyttö kuuli vakavan pohjavireen miehen äänessä.

Hän huokaisi. ”Jotenkin en ole kovinkaan yllättynyt.”

Miehen kasvoilla käväisi ärtynyt ilme ja huolimatta hänen vyötäisilleen kasvaneesta mahasta harppoi rivakasti tyttärensä luokse. ”Äitisi ja minä olimme huolissamme kun sinua ei kuulunut päivälliselle”, Earl pysähtyi ja pudisti päätään. ”Ailene, sinä tiedät, että ei ole turvallista ratsastaa yksin ja näin kauan. Jotain olisi voinut sattua sinulle.”

”Mutta isä”, Ailene henkäisi, ”sinä tiedät, että olen varovainen.” Pieni omahyväinen ilme kohosi tytön kasvoille. ”Epäiletkö muka sinä kykyjäni ratsastajana?”

Earl pudisti päätään katsoessaan nuorta tytärtään. ”Ailene”, hänen äänensä oli tuskainen ja hänen vaaleat silmänsä välähtivät hämärässä hallissa, ”sinun jos jonkun pitäisi tietää, että minä vähiten epäilen niitä, mutta sinä olet Grimorin jaarlikunnan perijätär ja vaarannat itsesi tuolla toiminnalla. Sitä paitsi”, hän jatkoi, "sinä tiedät varsin hyvin, että et olisi saanut ottaa enää Kointähteä ratsuksesi. Sinun on syytä pyytää anteeksi vieraaltamme sitä..."

”Isä”, Ailene valitti, ”halusin vain päästä ratsastamaan sillä viimeisen kerran, ja mitä muka voisi tapahtua?” Hän viittasi kädellään heidän ympärilleen. ”Kaikki alaisesi pitävät Grimorin suvusta ja auttavat meitä tarpeen tullessa.”

Earl pudisti päätään tyttärensä kovapäisyydelle.

”Sinä unohdat, että maailmassa on muutakin kuin Grimorin niityt”, mies muistutti tyttöä lempeästi, ”sinun on vaarallista liikkua yksin, tarvitsisit rinnallesi jonkun kaltaisesi.” Miehen sanat kuullessaan Ailene huokaisi laskien katseensa alas lankkulattiaan.

”Äiti on varmaan puhunut sinulle”, tyttö virkkoi viimein hiljaa.

”Tytär”, jaarli totesi hellästi ja tarttui tyttöä kevyesti tämän hartioista, ”sinä tiedät, että minä luotan sinun harkintakykyysi näissä asioissa, mutta ehkä sinun ei aina kannattaisi torjua jokainen ehdokas yhtä töykeästi.”

Tyttö nosti katseensa. ”Olisiko minun muka pitänyt myöntyä sen irstaan sian ehdotuksiin?” hän sähähti, ja hänen isänsä auringon ahavoittamat ja vuosien uurtamat kasvot tiukentuivat.

”Ailene”, mies varoitti tyttöä.

”Niin, niin”, tyttö vastasi ärtyneesti ja heilautti päätään. ”Tiedän. En saisi puhua arvostetusta vieraasta tuohon sävyyn”, hänen ilmeensä muuttui tuskastuneeksi, ”mutta isä...”

Jaarli huokaisi ja laski kätensä takaisin sivuille. ”Ailene”, hän pudisti päätään, ja vino hymy nousi hänen huulilleen, ”kyllä minä Timonin pojan tiedän”, hän kumartui hieman lähemmäs, ”ja suoraan sanottuna meidän kahden kesken”, hän kuiskasi sanansa tytön korviin, ”olisin suuttunut sinulle, jos olisit suostunut”, mies suoristi ryhtiään vakavoittaen jälleen ilmeensä, ja hänen äänensävynsä muuttui tiukemmaksi. ”Mutta joka tapauksessa anteeksi sinun on häneltä pyydettävä tämänpäiväistä ratsuvalintaasi.”

”Voi isä!” tyttö oli helpottunut siitä, että hänen isänsä ymmärsikin häntä. ”Totta kai pyydän anteeksi, ja kiitos!” Ailene lankesi jaarlin kaulaan ja rutisti miestä.

”Noh...” jaarli Earl Grimor henkäisi jokseenkin vaivaantuneena ja vilkaisi kiusaantuneesti ympärilleen. Hänen helpotuksekseen eteishalli oli muuten tyhjä heidän kahden lisäkseen, joten Earl taputti tyttärensä selkää kömpelösti ja mutisi samalla: ”Menepäs nyt siitä vaihtamaan vaatteitasi ja tule sen jälkeen tervehtimään äitiäsikin."

Ailene hymyili ja suoristi itsensä vetäytyen kauemmas. Hän sipaisi hiuksiaan ja virnisti isälleen. ”Mitäs vikaa näissä asusteissa on?” hän tiedusteli huvittuneena ja osoitti mekkonsa päälle nyöritettyä nahkaista liiviä sekä nahkasaappaita.

Earl päästi ilmoille pienen naurahduksen. ”Alapas nyt mennä siitä”, hän läpsäisi tyttöä kevyesti selkään. ”Sinä tiedät varsin hyvin mitä tarkoitan! Äitisi saisi sydänkohtauksen...” Hänen silmänsä tuikahtivat ennen kuin käänsi Ailenelle selkänsä ja palasi takaisin kartanon oleskelutilaan.

Isälleen nauraen Ailene pinkaisi juoksuun ja hameensa helmoja kannatellen harppoi portaat yläkertaan ja omaan huoneeseensa.

Tytön huone oli lämmitetty ja sen kaakeloidussa kakluuniuunissa rätisi punahehkuinen valkea, joka loi hämäriä, häilyviä varjoja Ailenen huoneeseen. Illat olivat vielä varsin viileitä, vaikka kesä teki jo tuloaan. Tyttö vilkaisi puolihuolimattomasti huoneensa ikkunasta näkyvää pimeää iltataivasta ja sävähti näkemäänsä synkkää näkymää. Hän oli onnellinen ehdittyään takaisin kotiin ennen pimeää.

Hän ei ollut koskaan pitänyt erityisemmin pimeästä, tyttö pohdiskeli riisuuntuessaan ja kutsui samalla palvelijatytön tuomaan hänelle kuumaa vettä hänen kylpyhuoneeseensa. Ailenen äiti oli intohimoinen kylpijä opittuaan siihen kotikaupungissaan ja oli tuonut tavan mukanaan naituaan Grimorin jaarlikunnan silloin vielä nuoren perijän ja muutettuaan asumaan Grimoriin, pois meren rannatla. Vaikka Ailene oli monin tavoin tullut isäänsä, hänen äitinsä intohimo puhtauteen ja etenkin kylpemiseen, oli siirtynyt tyttöön; hän vietti aikaansa kylpyammeessa lähestulkoon yhtä mieluusti kuin satulassa.

Ailenen vanhemmat sekä heidän vieraansa, lordi Dan Morer, olivat kaikki paikalla tytön saapuessa puhtaana ja uudestaan pukeutuneena lämpimin, maanläheisin värein sisustettuun olohuoneeseen. Huoneen puisia, muuten paljaita seiniä koristivat maalaukset tytön suvun esi-isistä, joista jokainen oli kuvattu, totta kai, hevosen selässä. Ailenen katse vilahti nopeasti hänen isänsä kanssa keskustelleessa parrakkaassa vaaleahiuksisessa miehessä, joka nosti katseensa oviaukkoon. Ailene vältti katsomasta miestä ja kiinnitti sen sijaan huomionsa äitiinsä. Hän huokaisi hiljaa mielessään tunnistaessaan Andrea Grimorin kasvoilla paistavan ärtymyksen. Nainen tyytyi vain nyökkäämään tyttärelleen viileästi istuessaan upottavalla sohvalla.

”Äiti, isä”, tyttö tervehti vanhempiaan ja vastentahtoisesti sitten heidän vierastaan, joka oli noussut tällä välin ylös tuoliltaan. ”Lordi Morer.” Tilanne tuntui kiusalliselta, sillä olihan tyttö juuri eilen illalla torjunut miehen tämän kosittua häntä.

”Dan vain, arvon neiti”, mies korjasi häntä hymyillen, ”emmekö jo niin sopineet”, ja tytön silmät siristyivät hänen tarkastellessa vaaleahiuksista, sinisiin pukeutunutta, kookasvartaloista miestä. Tämä ei tuntunut sittenkään ottaneensa pahakseen aiempaa torjumistaan.

”Ah, Dan”, hän korjasi sanojaan astellessaan peremmäs, ”suokaa anteeksi.”

”Teillä ei ole mitään anteeksipyydettävää”, mies vastasi hänelle sulavasti, ”ystäviä?” hän tarjosi tytölle kättään, johon Ailene epäröiden tarttui.

”Kyllä”, hän vastasi vastentahtoisesti miehelle ihmetellen tämän käytöstä. Viimeksi eilen heidän erotessaan mies oli ollut suorastaan raivonpartaalla, ja Ailene oli tuolloin epäillyt hetken aikaa, että mies olisi voinut käydä jopa hänen kimppuunsa. Ailene ei jostain syystä luottanut lordi Moreriin, sanoi hänen äitinsä mitä tahansa miehen puolesta.

Tuli takassa ryöpsäytti ilmoille hehkuvan kipinäryöpyn, ja tyttö astahti taemmas Danista. Miehen silmät olivat harmaat, kovat huolimatta hänen hymystään, ja tyttö värähti niiden katsetta. Ei, hän ei tosiaankaan luottanut mieheen.

”Ailene”, Andrea Grimor lausahti istuimensa suojista, ”olit kovin kauan tänään poissa. Älä vain sano, että kävit ratsastamassa taas sillä isäsi hullulla orilla?”

Tytön kasvot syttyivät ja hän henkäisi hymyillen unohtaen saman tien aiemmat aavistuksensa: ”Arvaa vain!” hän pyörähti ympäri katsomaan isäänsä, ja hänen silmänsä säihkyivät. ”Isä! Se on mahtava! Et saa myydä sitä, sillä minä rakastuin siihen täydellisesti!”

Earl Grimor naurahti kuivasti tyttärensä ilmeiselle innostukselle. ”Luuletko, etten minä tiedä sitä”, mies naputti hajamielisesti leukaansa ja vilkaisi kuin tahtomattaan nuorta lordia. ”Asia on vain niin, että vanhemman lordi Moririn ja minun välinen sopimus sisältää myös Kointähden.”

Ailene huokaisi, ja vilkaisi jälleen nuorta miestä, joka oli jäänyt seisomaan hänen rinnalleen: ”Särjette sydämeni, te molemmat”, tyttö loi syyttävän katseen mieheen, ”viemällä Kointähden minulta." Vastentahtoisesti hän vielä lisäsi Danille muistaessaan isänsä varoittavat sanat: "Toivottavasti en kuitenkaan loukannut teitä, vaikka kävinkin ratsastamassa Kointähdellä tänään aikaisemmin?"

Dan pudisti päätään yhä tytölle hymyille: "Sehän on perheenne hevonen aina siihen asti, kunnes otan sen mukaani, joten älkää olko huolissanne arvon Ailene. En tiennyt, että se on niin rakas teille. Ehkä minun on sitten syytä perua kauppa tämän ratsun osalta...?"

”Ha”, Andrea Grimor kuului tuhahtavan. ”Älä usko häntä Dan, Ailene rakastuu joka päivä eri hevoseen. Toisinaan tuntuu, ettei hänen sydämeensä mahdukaan muuta.”

”Äiti”, tyttö henkäisi, ”olen tosissani”, hän kohdisti huomionsa jälleen mieheen. ”Älkää uskoko äitini sanoja, pyydän. Hevoset ovat vain minulla veressä”, Ailenen ilme muuttui lievästi omahyväiseksi, ”olenhan loppujen lopuksi grimorilainen.”

Mies päästi ilmoille huvittuneen naurun, jonka kaiku jäi soimaan huoneeseen. ”Olen huomannut sen”, hän totesi kuivasti katsoessaan alaspäin Ailenean. ”Tunnutte todella jakavan isänne kanssa saman intohimon”, hän nyökkäsi kiireesti vanhemmalle miehelle, ”ei pahalla, arvon jaarli.”

Vanhempi mies huiskaisi kättään ja Ailene loi silmänsä Daniin. ”Milloin palaat takaisin Keskusmaahan ratsujemme kanssa?” hän tiedusteli, ja hänen hartiansa lysähtivät miehen vastauksesta.

”Ylihuomenna, isäni odottaa minua jo nyt takaisin – olen viihtynyt liiankin hyvin teidän vieraanvaraisessa ja kauniissa kodissanne.” Dan vastasi hymyillen ja painottaen erityisesti toista sanoista, mutta tyttö jätti tarkoituksella miehen vihjeen huomioimatta.

”Niin pian!” Ailene henkäisi. ”Voih, ja viette samalla kaikki rakkaudella hoivaamani pienokaiseni...”

Mies purskahti nauruun: ”Taidatte todella rakastaa hevosia, hyvä Ailene”, Dan kiusoitteli tyttöä, ”ettekö todella tunne mitään vastaavaa ihmisiä kohtaan?” hänen äänensä oli leikkisä, mutta hänen silmänsä puhuivat toista, ja Ailene vetäytyi hieman kauemmas.

Tyttö oli suorastaan raivoissaan miehelle, joka kehtasi edes kysyä häneltä moista. Eikö Dan tosiaan ymmärtänyt, että tyttö ei muuttaisi mieltään?

Onnekseen, ennen kuin hän ehti vastata, jaarli keskeytti heidät: ”Noh, olen nääntymäisilläni!” mies julisti yllättäen noustessaan nojatuoliltaan. ”Eiköhän meidän olisi jo aika siirtyä ruokapöytään?” hän tiedusteli ja harppoi vaimonsa luokse.

Ohittaessaan Ailenen, tyttö näki isänsä kasvoista, että mies oli tehnyt liikkeen tarkoituksella. Armollinen isä! tyttö kiitti häntä mielessään.

”Sallitteko?” Dan ojensi käsivartensa tytölle, joka hymyili väkinäisesti ennen kuin hyväksyi miehen tarjouksen ja salli johdattaa itsensä ruokailuhuoneeseen.

oOo

Ruokailu sujui enimmäkseen rauhassa. Earl Grimor oli ilmeisesti päättänyt, että heidän vieraansa ei saisi enää mahdollisuutta vihjata kosintaansa, ja piti keskustelun enimmäkseen yleisellä tasolla: hevosissa, valtakunnan asioissa, politiikassa ja Keskusmaan juoruissa.

Ailene kuunteli puolihuolimattomasti Danin kertovan, että kuningaskunnan vanha kuningas teki kuolemaa, ja että hänen kaksi poikaansa olivat kuulemma riidoissa. Hänen äitinsä oli säikähtänyt näistä uutisista ne ensi kerran kuullessaan, sillä kuningas oli hänen setänsä. Ailene huokaisi tietäen, että hänen äitinsä haluaisi päästä Altheaan, mikä tarkoittaisi sitä, että hänen tyttärensä seuraisi mukana – Andrea ei jättäisi näin hyvää mahdollisuutta esitellä tyttärensä Althean aatelispiireille.

Ailene tiesi isänsäkin olevan huolissaan. Heidän vieraansa oli kertonut matalalla äänellä Earl Grimorille, että Valkea Neuvosto oli eripurainen tietämättä, että tyttö oli kuullut sen. Ailenen kulmat rypistyivät hänen muistaessa jälleen, että heidän vieraansa kuului arvostetun valtakunnanneuvoston jäseniin.

Ailene tiesi, että aiheet olivat vakavia, mutta hän ei vain jaksanut tosissaan kiinnostua keskustelusta. Tyttö leikitteli ruuallaan kuunnellen hajamielisesti vanhempiensa ja heidän vieraansa vaimeaa puhetta ja huokaisi painaen päänsä. Keskusmaan tapahtumat tuntuivat niin kaukaisilta, eikä tyttö jaksanut uskoa, että vuosisatoja kestänyt rauha järkkyisi yhden kuninkaan kuolemasta. Ailene oli nähnyt nykyisen kuninkaan vain muutamaan otteeseen, eikä mies ollut tehnyt häneen suurtakaan vaikutusta huolimatta siitä, että mies oli hänelle sukua.

Aterian loputtua Ailene, joka oli ollut koko päivän ulkona, tunsi väsymyksen painavan silmäluomiaan alaspäin, ja muita seurasta kiittäen yritti kiirehtiä oman huoneensa tarjoamaan suojaan. Eteishallissa hän joutui kuitenkin pysähtymään, sillä lordi Morer oli seurannut häntä ja kutsui nyt tyttöä.

”Ailene”, mies pysäytti tytön portaiden päähän, ja jähmettyen tyttö vilkaisi taakseen.

Mies seisoi varjoissa oviaukossa, ja jälleen tyttö värähti katsoessaan häntä. Jokin miehessä sai kylmät väreet kulkemaan pitkin tytön selkärankaa.

”Niin?” hän tiedusteli hivenen hermostuneesti.

”Mietin, että”, mies astui hieman lähemmäs, ”jos teille kelpaisi ratsastusseura huomenna, tarjoaisin mieluusti viimeistä mahdollisuutta ratsastaa Kointähdellä ennen kuin vien sen ylihuomenna mukanani...?”

Tyttö puri huultaan. Häntä kismitti suuresti se, miten mies heitti ehdotuksensa hänelle tietäen, että tytön olisi vaikea kieltäytyä siitä. Röyhkeä sika! tyttö pohti raivoissaan. Kehtaakin kiristää minua näin! Mutta häntä houkutteli miehen ehdotus, vaikka samalla pieni ääni hänen sisällään puhui hänelle varoituksen sanoja.

Viimein houkutus voitti kuitenkin, ja tyttö hymyili miehelle. ”Olisin hyvin iloinen jos olette todella valmis tekemään tämän myönnytyksen omista ratsuistanne”, hän vastasi hitaasti miestä samalla hieman piikitellen.

”Mitä tahansa vuoksenne, kaunis Ailene”, Dan vastasi imelästi, ja tyttö tukahdutti ärtyneen tiuskaisunsa.

”Kiitos, otan mielihyvin vastaan ehdotuksenne”, hän totesi vain tyynesti.

”Näemme siis huomenaamulla”, mies kumarsi, ja poistui takaisin Ailenen vanhempien seuraan.