A/N: Jesh! Uusi kappale. Tein myös pienen lisäyksen edellisen kappaleen loppuun.

14. LUKU

Unimatka

”Ylös, ylös, nousee punainen kuu
yön verinen malja.”

Diminovan kartano oli valtava paikka, ei tietenkään yhtä suuri kuin varjokuninkaan linna, mutta paljon suurempi kuin Ailenen oma koti Grimorin tiloilla. Hämärät varjoisat kulmat, marmoriset patsaat ja palavat kyntteliköt tervehtivät Ailenea hänen astuessaan läpi eteisportin sisälle. Hän sävähti tuntiessaan paksujen kivimuurien huokaavan viileyden, jonka Ailene arvasi jatkuvat läpi kesähelteiden. Siitä huolimatta kartano tuntui henkivän kiviseinien vastakohtaista ystävällisyyttä ja lämpöä.

Ehkä se oli Diminovan perhe? Ailene seurasi illan ajan kuinka luonnollisesti he käyttäytyivät keskenään ja sorkki samalla hajamielisesti haarukalla ruokaansa.

”...mutta Merevian oli sitä mieltä, että nereiodien Kirin olisi parempi vaihtoehto...”

”Niinkö todella? Tuo on yllätävää. Nereiodit ovat mielestäni enemmän jokseenkin kanrain tai tirinoseiden kaltaisia. Harva heistä on aseeseen tarttunut.”

”Sitä minäkin sanoin, mutta Merevia...”

”...luulen, että se oli Riothinanin päätöksen takana...”

Ailene katsoi nopeasti sivulleen kuullessaan varjokuninkaan nimen, ja Margot hymyili hänelle.

”Toivottavasti et ole täysin ylitse vuotavan väsynyt illasta?” nainen katkaisi keskustelun äitinsä, Nouvia Rova Ilmernarian, kanssa.

”En,” Ailene pudisti päätään ja haukotteli heti perään omaksi mielipahakseen ja häpeäkseen.

Margot loi huvittuneen katseen äitiinsä. ”Äiti, luulen, että meidän on päästettävä Ailene nukkumaan. Matka oli rankka, ja Dac piiskasi meidät kaksinkertaiseen vauhtiin.”

Tummatukkainen draakialaisnainen nyökkäsi tarkkaillen Ailenea silmät päilyen tuskin huomaamattomat rypyt koristaen hänen silmäkulmiaan. ”Niin olin kuulevinani Mewenin valittavan,” hän totesi hymyillen, mutta hänen äänessään soi vakava pohjavire eikä valo tanssinut hänen metsän värisissä silmissään enää samalla tavalla. Tuoli hänen allaan kirskahti kun hän nousi seisomaan.

”Tule Ailene. Näytän sinulle huoneesi.”

”Ei teidän itse tarvitse nousta ylös!” Ailene vastusteli heikosti. ”Voin varmasti kysyä jotakuta talon palvelusväestä neuvomaan minua.” Hän viittasi paljon puhuvasti heidän ympärilleen ja Diminovan perhettä. ”Olen varma siitä, että kaikilla on paljon kerrottavaa teille.”

Rova vain hymyili Ailenelle. ”Olen varma siitä,” hän nyökkäsi tarttuen tyttöä kädestä. ”Mutta yhtä varma olen siitä, että he ehtivät kertoa kaikki tarinansa minulle tämän yön aikana. Me olemme tottuneet valvomaan pitkiä öitä, mutta moisen vaatiminen sinulta olisi karkeaa ja epäystävällistä.”

Ailene vilkaisi Margottia, joka nyökkäsi hänelle kannustavasti.

”Kiitos kovasti...” Ailene mutisi viimein nousten hitaasti seisomaan ja irvisti hänen lihastensa parkaistessa äkillistä liikettä. Hän haukotteli heti perään, ja Mewen ja Margot purskahtivat iloiseen nauruun.

”Hyvää yötä, Ailene!” sisarukset, heidän isänsä ja Darac toivottivat Ailenen poistuessa ruokasalista Rovaa seuraten.

Talo oli hiljainen, ja värisevät loimupallot kajottivat käytävillä luoden sinisävyisellä hohteellaan oudon toismaalaista ja lumoavaa ilmapiiriä. Ailene seurasi vaieten talon emäntää tämän johdattaessa hänet eteishallista portaita pitkin toiseen kerrokseen. Heidän ohittaessaan ruudutetut ikkunat, Ailene huomasi kuun jo nousseen. Ikkunapuitteet leikkasivat ja kiiloittivat valon Astaran kulkiessa valokiilojen läpi.

Viimein Rova pysähtyi oven eteen avaten sen Ailenelle. ”Tämä on huoneesi vierailusi ajan, Ailene, ” nainen sanoi hiljaisesti.

”Kiitos kovasti,” Ailene henkäisi ja vilkaisten hämillään maahan. ”Olen todella kiitollinen siitä, että suostuitte vastaanottamaan minut.”

”Riothan on serkkuni,” Rova vastasi pehmeästi, ja Ailene säpsähti tunnistaen vasta tuolloin samankaltaisuuden varjokuninkaan ja sisarusten äidin välillä. ”Ja minä tiedän millainen tilanne on Varjolinnassa.” Hän huokaisi vilkaisten kohti kuun sirppiä taivalla. ”Olen pahoillani siitä, että tilanne on sinulle niin hankala.”

Ailene tavoitteli hymyä kasvoilleen ja epäonnistui siinä surkeasti. ”Noh, asiat eivät aina mene niin kuin niiden toivoisi...” hän totesi yrittäen kuulostaa jokseenkin rohkaisevalta ja tietäen, että epäonnistui tavoitteessaan surkeasti.

Rova käännähti häntä kohden yllättäen, ja Ailene säpsähti naisen terävän katseen naulaantuessa häneen. Nainen avasi suunsa kuin vastatakseen. Kesken kaiken ilme hänen silmissään muuttui.

”Hyvää yötä, Ailene. Nuku rauhassa.”

oOo

Tumma kivi hohkasi kuumuutta, poltteli hänen paljaita jalkojaan, ja lukemattomat säihkyvät valot päilyvät kallion pinnassa häikäisivät hänen silmiään. Kuuma kesätuuli toi mukanaan kuivaa pölyä, enteilevää ukkosta. Hän nosti katseensa jaloistaan ja katsoi kaukaisuuteen: vihreät niityt levisivät joka puolella, aaltoilivat tuulen mukana kuin äärettömät meret, joiden rikkonaisella kililohkare saarella hän nyt seisoi. Jossain kaukana, jos hän siristi silmiään, Ailene kuvitteli näkevänsä metsän tumman viivan.

Hän vilkaisi jälleen ympärilleen, hieraisi käsivarsiaan muistamatta kuinka oli tänne oikein saapunut. Valkean yöpaidan helma lepatti tuulen kiskomana ja paljasti hänen kalpeat jalkansa ja varpaansa vasten tummaa kiveä. Hän erotti kivilohkareen huipun yläpuolellaan, sen riekaleiset muodot aurinkoa vasten. Odottamatta, kuuman kiven poltellessa jalkapohjiaan, hän loikkasi ja alkoi epäröimättä kivuta yhä ylemmäs. Jokin Ailenen sisällä... aavistus tai muisto, jota hän ei koskaan tiennyt omistaneensa, pakotti hänet jatkamaan matkaa ja kipumaan kohti kallionhuippua. Ailene tiesi, että jokin odotti häntä ylhäällä, jokin mikä hänen oli saavutettava ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Hän kipusi kivilohkareiden ylitse kuin pieni apina, terävät kulmat naarmuttivat hänen kätensä täyteen hiuksenhienoja haavoja, jotka tihkuivat verta hänen ylleen. Kiipeäminen ei ollut helppoa. Hänen otteensa lipesi monta kertaa, ja hän oli suistua alapuolella aukeavaan ammottavaan pudotukseen. Sama polttava tarve, joka oli pakottanut hänet liikkeelle kiskoi häntä yhä eteenpäin. Hän ei voinut pysähtyä vaikka kuinka yritti pakottaa itsensä siihen. Hänen käsivartensa tärisivät, hiki helmeili hänen otsallaan, mutta hän ei saattanut pysähtyä. Viimein hänen sormensa tapasivat mustan kivilohkareen reunat, ja hän kompuroi sen yli saavuttaen kallion tasanteen.

Hengityksensä tasaantuessa Ailene aisti että ei ollut yksin. Varjo lipui hänen viereensä, peitti hänet osittain paahtavalta auringolta. Hän katsoi ylös, mutta erotti vain ihmisen – miehen tummat ääriviivat. Hitaasti hän nousi seisomaan pitäen katseensa tuntemattomassa hahmossa ja varjosti silmiään samalla kun otti askeleen eteenpäin.

”Mitä sinä täällä teet?”

Ailenen kädet putosivat hänen sivuilleen. Hän tuijotti silmät suurina lepattavaan tunikaan pukeutunutta miestä. Tämänkin jalat olivat paljaat, Ailene huomasi ohimennen, eivätkä löysät polville ulottuvat kiiltävät housut eivät näyttäneet miehen arkiasulta, Ailene ymmärsi punehtuen ja pyyhkäisi hämillään yöpaitaansa alemmas.

”Vastaa, tyttö!” Riothan ärähti astuen lähemmäs tuulen kiskoessa hänen tummia silkkisiä hiuksiaan. Ailene yritti perääntyä varjokuninkaan tieltä ja kirahti odottamatta astuessaan liian pitkälle. Hänen jalkansa tapasivat tyhjää, kiikkuivat puoliksi kielekkeen reunalla. Hän haroi käsillään ilmaa, tasapainoili kivipaaden reunalla sydän sykyttäen niin kovaa, että Ailene pelkäsi sen purskahtavan ulos rinnastaan.

Varjokuningas tarkasteli huojuvaa tyttöä silmät viiruiksi kavenneina, pudisti päätään ja tarttui tätä olkapäästä. Mies kiskaisi Ailenea kevyesti eteenpäin, takaisin kalliotasanteen tarjoamaan turvaan. Sen sijaan että olisi päästänyt tästä irti, Riothanin käsi jäi lepäämään Ailenen hartioille. Hän tuijotti tyttöä vaieten kasvonsa tavallista kalpeampana ja suu tiukkaan viivaan puristuneena. Tuuli laantui odottamatta ja laski miehen hiukset tämän olkapäille sileäksi kiiltävänmustaksi pinnaksi. Tunikan paljastama lihaksikas rintakehä nousi ja laski Riothanin vetäessä syvään henkeä.

”Kuinka sinä oikein pääsit tänne?” Riothan kysyi toistamiseen.

Ailene räpäytti silmiään. ”Anteeksi?” hän toisti, vilkaisi ympärilleen ja taas Riothania. ”En tiedä...” hän mutisi puristaen silmänsä kiinni palauttaen eilisen mieleensä. ”Olin...Daracin kanssa...Margot puhui äidilleen...” Ailene kuiskasi rohtuneitten huultensa lomasta. Pakokauhu alkoi poltella sisintään kun hän muisti eilisen. Hänenhän pitäisi olla Diminovan talossa, kaukana Riothanista ja turvassa tämän klaanien neuvonpidosta! ”Missä minä olen?” hän kirahti.

Riothan päästi hitaasti irti Ailenesta. Hän rypisti kulmiaan. ”Unessa”, hän vastasi viimein astuen kauemmas ja istahti alas läheiselle mustalle kivelle, joka odottamatta ilmestyi hänen selkänsä taakse kuin kutsuttuna. Mies tuijotti Ailenea epäuskoisesti ja pudisti sitten päätään.

”Unessa?” Ailene toisti kireällä äänellä. Kuinka ihmeessä hän saattoi olla varjokuninkaan kanssa samassa unessa? Mitä se tarkoitti?

”Tämä on...epätavallista”, mies mutisi vilkaisten jalkoihinsa. ”Ihmiset eivät tavallisesti kykene unimatkaan.”

Ailene räpäytti silmiään. ”Kuinka minä pääsen takaisin?” hän lähes nyyhkäisi, otti askeleen lähemmäs miestä. ”Olenko minä tuomittu jäämään tänne ikuisiksi ajoiksi?”

Riothan katsoi Ailenea pitkään, hänen huulensa nytkähtivät, ja lopulta mies purskahti matalaan nauruun heilauttaen päänsä takakenoon. Ääni oli yhtä odottamaton kuin sen vaikutuskin. Ailene tunsi poskiensa lehahtavan punaisiksi ja kietoi kädet ympärilleen nyrpistäen suutaan. Viimein miehen nauru laantui, hän katsoi tyttöä, joka vastasi katseeseen silmät kapeiksi viiruiksi huvenneina.

”Minä en näe mitään huvittavaa kysymyksessäni!” hän tiuskaisi, ja varjokuningas pyyhkäisi silmiään suupielet yhä nykien. ”Siinä ei ole mitään hauskaa, jos en halua viettää loppuelämääni nukkuen”, Ailene toisti kireästi.

”Rauhoitu Ailene”, Riothan vastasi vakavoituen ja veti syvään henkeä. ”Siitä sinun ei tarvitse huolehtia. Unet ovat ohimeneviä ja nopeita eivätkä koskaan kestä kauan. Kun heräät, olet jälleen Diminovan sisarusten seurassa.”

Ailene tuijotti miestä hetken aikaa osaamatta päättää uskoako tätä. ”Miksi sitten sanoit tämän olevan luonnotonta?”

”Epätavallista”, Riothan huokaisi, ”ei luonnotonta.” Hän nyökkäsi tyttöä tulemaan lähemmäs.

Ailene puraisi huultaan vilkaisten taakseen, mutta ei edelleen nähnyt muuta kuin hiljakseen huojuvan ruohokentän, taivaalla hohkaavan auringon ja hiilenväristä kiveä. Tyttö vilkaisi ympärilleen ja huomasi odottamatta aivan hänen takanaan pienen kivilohkareen. Silmiään rypistäen tyttö istui varoen kivelle.

Riothan tarkasteli tyttöä ennen kuin jatkoi: ”Unimatkat ovat jotain, mihin vain harva ihminen on koskaan kyennyt. Eivät edes kaikki minun kansastani ole mestareita siinä.”

”Unimatka...” Ailene maisteli sanaa suussaan. ”En ole koskaan edes kuullut moisesta.”

Pieni hymy viivähti Riothanin kasvoilla. ”Enkä ihmettele”, hän vastasi. ”Unien tieto on parhaimpinakin aikoina ollut jotain minkä vain harva ihminen on hallinnut.” Hän vilkaisi kaukaisuuteen jatkaen hiljaa: ”Se vähäkin taito, jonka kansasi joskus osasi on näemmä kadonnut vuosisatojen saatossa...”

Ailenella ei ollut mitään sanottavaa. Hän hipelöi hämillään sormiaan. ”Mikä tämä paikka on?” hän kysyi hetken kuluttua.

Riothan tuijotti häntä silmät tummina, mietteliäästi.

”Muisto”, hän vastasi lopulta liikahtaen tuolillaan. ”Paikka, jolla oli aikoinaan paljon merkitystä minulle.”

”Minä olen siis sinun unessasi?” Ailene ei malttanut olla utelematta.

Kuningas melkein hymyili tytön kysymykselle ja nyökkäsi. Rohkaistuneena miehen vastaanottavaisuudesta Ailene jatkoi: ”Mutta miten minä päädyin sinun uneesi?” Kaikista mahdollisista tuntemistani henkilöistä... hän melkein lisäsi.

”Joskus unimatkat tapahtuvat ilman, että niitä haluttaisiin tehdä; parhaimmillaankin ne ovat vain satunnaisia.” Hänen katseensa muuttui mietteliääksi, ja hän epäröi vilkaisten sivulleen. ”Tässä tapauksessa sinä olit katalyytti. Olet ollut mielessäni koko päivän”, Riothan vastasi hitaasti.

Tyttö räpäytti silmiään. ”Mitä?” hän toisti tyrmistyneesti voimatta uskoa, että oli kuullut kuninkaan sanat oikein.

”Klaanien neuvonpito alkoi tänään.” Riothan hymähti itsekseen, ja Ailene päästi ulos henkäyksen jota oli huomaamattaan pidätellyt. ”Näemmä päivän ajatukset ja tapahtumat suodattuivat alitajuntaani läpi mielirajojen, jotka tavallisesti estäisivät hallitsematonta unimatkaa tapahtumasta...” Mies katsoi Ailena terävästi ja sanoi: ”Ja sinun viimeisen ajatuksesi ennen nukkumaan menoasi on myös täytynyt olla minä.”

Tyttö säpsähti ja tuijotti kuningasta.

”Muuten tämä ei olisi mahdollista.” Riothan viittasi heidän ympärilleen kuin lapselle selittäen. ”Jotta unimatka voisi koskaan tapahtua kaikkien siinä kohtaavien pitää haluta tavata toisensa...tai ajatella toisiaan samaan aikaan.”

Ailene puraisi huultaan ja katsoi maahan. ”Minä mietin sinua”, hän mutisi vastentahtoisesti muistellen illan tapahtumia. Hän ei ollut saanut heti unta. Talo kuulosti ja tuoksui niin erilaiselta, ja Ailene oli ollut levoton. Jokin Diminovan äidin sanoissa oli jäänyt kalvamaan häntä, ja hän oli maannut sängyllään, tuijottanut hämärään pohtien Riothania, ”...ja serkkuasi.”

”Rovaa?” Miehen kulmat kaareutuivat.

”Niin”, Ailene tunnusti.

Riothan virnisti odottamatta melkein lapsekkaasti ja kumartui Ailenea kohti nojaten samalla kyynärpäät reisiä vasten. Pitkät tummat hiukset hulmahtivat miehen kevyesti koristellut silkkipaidan päälle. Ailene huomasi vasta silloin kuninkaan otsan olevan paljas, vailla hopeista otsaripaa. ”En ole nähnyt Rovaa pitkään aikaan. Kuinka hän voi?”

”En puhunut hänen kanssaan kovin paljon”, Ailene yritti pientä hymyä. ”Saavuimme niin myöhään perille, ja sisarukset...” hänen äänensä takertui kurkkuun. Muisto siitä kuinka he saapuivat Diminovan tilalle nousi kirkkaana hänen mieleensä, tapa miten perhe oli reagoinut jälleennäkemiseen. Ailenen lähes inhosi itseään, mutta ei kyennyt ajamaan tiehensä karvautta, joka nousi hänen suuhunsa.

Jotain vilahti Riothanin kasvoilla, hänen tavallisesti niin kovat ja peräksi antamattomat piirteensä pehmenivät hetkellisesti. ”He olivat varmasti kovin innoissaan päästessään vanhempiensa luokse...” hän sanoi hiljaa.

”Niinpä kai.” Ailene laski kiireesti katseensa ja kohautti harteitaan tahtomatta paljastaa kuninkaalle kuinka paljon perheen jälleennäkeminen oli kirpaissut häntä. ”Ja joka tapauksessa,” hän jatkoi kiireesti yhä maahan tuijottaen, ”olin niin väsynyt matkasta, etten jaksanut valvoa kauempaa. Jos haluat, voin kuitenkin välittää Rovalle tervehdyksen...”

Hänen äänensä kuoli. Odottamatta Ailene tunsi kosketuksen leuallaan ja kuninkaan kohottavan kasvojaan ylöspäin. Mies tuijotti häntä vaieten. Miehen kasvot jälleen sileät ja eleettömät. Tämän iiristen kaikkinielevä vihreys, silmien ei-täysin inhimillinen muoto muistutti uudestaan Ailenea kuinka kaukana hän oli kaikesta totutusta ja turvallisesi. Tyttö nielaisi levottomasti uskaltamatta liikahtaa.

”Älä käännä katsettasi pois, Ailene”, Riothan muistutti hiljaa, mutta hänen äänensä ei ollut vihainen...enemmänkin pahoitteleva.

Tyttö ei tohtinut kuin nyökätä pienesti ja tunsi kuinka kuninkaan sormet liukuivat hitaasti hänen ihoaan pitkin, päästivät irti. Mies nojautui taaksepäin. ”Älä turhaan tee sitä.”

Ailene tuijotti Riothania osaamatta yhdistää tämän sanoja ja niiden merkitystä toisiinsa, ja mies huokaisi:”Älä turhaan mainitse Rovalle meidän kohdanneen.”

”Ah?” Ailene nuolaisi hermostuneesti huuliaan ja liikautti päätään myöntyvästi. Jokin miehen sanoissa pisti ikävästi hänen sisintään, mutta hän pakotti suunsa pieneen hymyyn. ”Hyvä on...” Hän risti kätensä yhteen, vilkaisi hämillään varpaitaan ja sitten uudestaan kuningasta. ”Voinko...?”

Riothan kohotti kulmiaan kysyvästi, ja Ailene vetäisi syvään henkeä. ”Voinko kysyä sinulta jotain?”

Miehen silmät kapenivat viiruksi, hän katsoi tyttöä pitkään ja nyökkäsi viimein tälle hitaasti.

”Miksi toisten silmien näkeminen on niin tärkeää?” Ailene henkäisi ja puristi suunsa saman tien yhteen, peloissaan kuninkaan reaktiosta.

Riothanin ilme synkkeni ja hän puristi suunsa tiukaksi viivaksi suoristaen selkänsä. Hetken aikaa Ailene ajatteli, että mies ei vastaisi hänen kysymykseensä.

"Silmät eivät valehtele”, kuningas sihahti viimein hampaittensa välistä. Hänen aikaisempi hyvä tuulensa tuntui tyystin kadonneen. Hän kohottautui kiireesti seisomaan, käänsi Ailenelle selkänsä ja kohotti kasvonsa kohti taivasta, eikä tyttö tohtinut puhutella kuningasta toistamiseen. Jokin tämän äskeisessä ilmeessä oli muistuttanut häntä liian paljon heidän ensi tapaamisestaan: sama raivo oli hetken aikaa palanut miehen silmien takana, sama jäätävä viha oli soinut tämän äänessä. Ailene huokaisi katsoen käsiinsä soimaten itseään siitä, että oli ottanut aiheen esille.

”Unimatka on pian ohi”, Riothanin ääni oli eleetön. Hän tuijotti yhä heidän ympärillään aaltoilevaa ruohomerta. ”Sinun kannattaa varautua siihen.”

Sanat saivat Ailenen säpsähtämään, ja hän ponkaisi kiireesti ylös kiveltä kiiruhtaen kuninkaan luokse. Tyttö pysähtyi miehen rinnalle, vilkaisi tätä ja sitten ympärilleen. Hänen suunsa aukesi mutta mitään ääntä ei kuulunut.

Maa kaikkialla heidän ympärillään oli alkanut vajota. Hänen sitä katsoessaan maisema.. vain katosi mustaan pimeyteen. Pudotus ammottavaan tyhjyyteen oli ensi alkuun näyttänyt kaukaiselta aallolta, mutta se liikkui aivan liian tasaisesti ollakseen tuulen aiheuttama. Pian Ailenen katse erotti sen lähestyvän kivistä vuorta ympyrän muodossa yhä kiihtyvällä vauhdilla ja sulkien heidän sisäänsä. Ailene värähti näkyä.

”Ole huoleta”, Riothan sanoi hiljaa, vilkaisi rinnallaan seisovaa tyttöä. ”Uni on syönyt itsensä vain loppuun.”

Ailene ei rohjennut puhua. Hän katsoi kuinka maata pitkin etenevä pimeys ja tyhjyys lähestyi heitä yhä kiihtyvällä vauhdilla, ahmaisi sisäänsä aaltoilevat ruohokentät, taivaan ja hehkuvan auringon valon. Hän vavahti ajatusta joutua itsekin tuon kaikkinielevän pimeyden sisään.

”Mutta se näyttää niin...kammottavalta”, Ailene ähkäisi viimein tukahtuneesti tuijottaen lähestyvää tyhjyyttä, joka oli nyt saavuttanut pienen kalliovuoren, jonka laella he seisoivat. Hän liikahti tahtomattaan lähemmäs kuningasta. ”Mitä se tekee meille kun se saavuttaa meidät?”

”Me putoamme”, hän huokaisi. ”Ja sen jälkeen heräämme.”

”Sattuuko se?” Ailene kuiskasi hivuttautuen vielä lähemmäs kuningasta, räpytti silmiään valon alkaessa vähetä ja tuntiessaan lähestyvän pimeän kylmän ensi henkäyksen poskellaan. Tyhjyys oli nyt melkein saavuttanut heidät ja nuoli jo kalliotasanteen ensimmäisiä kivikulmia, kiirehti yhä lähemmäs. Koko horisontti oli vääristynyt. He seisoivat pienessä valopilkussa keskellä ei-mitään, joka nousi, laski ja eteni joka puolelle heidän ympärillään.

Juuri ennen kuin pimeys viimein kosketti hänen varpaitaan hän tunsi kosketuksen kädellään, tunsi Riothanin sormien kietoutuvan omiensa ympärille. Hätkähtäen Ailene vilkaisi sivulleen.

”Aina.” Miehen silmät välkähtivät. ”Se sattuu aina.”

Sitten pimeys saavutti heidät, eikä Ailene tuntenut kuin kirpaisun vatsassaan ja pohjattoman putoamisen tunteen, joka sai hänet haukkomaan henkeään.