"Shii...näää." Sihinä lähestyi. Silmät etsivät hätäisinä pakopaikkaa. Se ei löytänyt mitään, vain umpikuja. Seinä päättyi seinään vailla piilopaikkaa. Hän painoi peloissaan selkänsä sitä vasten.

"Zheee...leeeen! Et voi piiloutuaaah minuaaah. Et paeee...taaah"

Kauhistunut henkäisy pakeni tytön suusta.

"Ei. Ei. Eiii!" tyttö huusi. Painajainen, hän muisti tämän painajaisen.

"Herää, herää jo." Hän painui maahan mytyksi. Hän halusi herätä tästä painajaisesta. Hän tiesi, että heräisi, hän heräsi aina. Tässä samassa kohdassa nurkkaan ahdistettuna.

"Eei hyöthyääääh" Sihisevä ääni lähestyi. Hänen silmänsä suurenivat. Sen piti loppua tähän. Tämän kauhean painajaisen piti loppua tähän kohtaan. Kulman takaa tuli esiin harmaa, usvainen hahmo. Se lähestyi. Hän yritti estää sitä tulemasta lähemmäs. Siinä yrityksessä hänen kätensä paloi rakoille. Hahmon kädet tavoittelivat jo hänen kurkkuaan. Huudahdus jostain pelon ja tuskan välimailta. Hän painautui kauemmas polttavasta savuhahmosta. Tämän unen olisi jo pitänyt päättyä. Hänen olisi jo pitänyt päästä pois tästä kammottavasta painajaisesta.

"Pysy lujana."

Hän hätkähti ääntä. Hohtavan valkeat liekit pyyhkivät maata hänen edessään. Savuhahmo perääntyi kauemmas liekeistä, pakeni niitä. Hän ehti nähdä vilaukselta valkean olennon ennen kuin savuhahmo pyyhkäisi leikit pois ja lähestyi taas. Se oli jo saamaisillaan otteen hänestä kun kynnet tarttuivat häneen ja lennättivät hänet pois kauhean hahmon ulottumattomiin. Musta lohikäärme auttoi hänet selkäänsä kiitäessään taivaan halki.

"Miksi?" hän kysyi pelastumisen aiheuttaman järkytyksen hiljentämänä.

"Tiedät, kun on aikasi tietää", lohikäärme nauroi. He kiisivät pilvien läpi kun lohikäärme yllättäen katosi. Sen kadottua hän yhtäkkiä ei liitänytkään halki taivaan vaan käveli kirjahyllyjen ohi. Hän oli suuressa kirjastossa.

"Mitä ihmettä?" Hän pyörähti ympäri, tunne hänen sisällään lähestyi paniikkia.

"Kuka sinä olet?" ääni sai hänet lähes hyppäämään ilmaan.

"Kuka siellä?" hän kysyi ilmalta itseltään.

"Kuka sinä olet?" ääni toistui, eikä hän tiennyt mistä se tuli.

"Kuka sinä olet?" hän tajusi kirjojen kysyvän. Mielensä perukalla hän tiesi sen mahdottomaksi, mutta kuitenkin kirjat puhuivat hänelle, kysyivät kuka hän oli.

"Olen Zelen", hän vastasi hennolla äänellä.

"Mikä sinä olet?" lauloivat kirjat hänelle.

"Ihminen", hän vastasi unisesti. Hänen päänsä alkoi vaipua väsymyksestä.

"Mikä sinä olet?" kirjat inttivät häneltä. Hän kohotti vaipuvaa päätään. Ne inttivät yhä kysymystä, mutta hänen sumuinen mielensä ei enää kyennyt ymmärtämään mitä ne oikein tarkoittivat.

"Mitä kansasi on?" ne kysyivät.

"Lohikäärmeratsastajia", hän sanoi selkeästi sumun läpi.

"Mikä sinä olet?" kirjat palasivat toistamaan.

"En... en tiedä", hänen onnistui sopertaa pyörtymäisillään.

"Mikä, mikä?" kirjat tiukkasivat häneltä, niiden ääni nousi satuttavan voimakkaaksi. Hän vaipui yhä kauemmas pimeyteen, mutta kirjat eivät lopettaneet kyselyään. Ne vaativat vastausta yhä kauemmas pimeyteen ajautuvalta tytöltä. Aivan täydellisen pimeyden rajalla hän kuulee jonkun sanovan, kenen, sitä hän ei tiedä.

"Hänen valitsemansa", viimeisten tavujen kuuluessa hänen korvissaan hän vaipuu pimeyteen lopullisesti.

Zelen heräsi hätkähtäen lyöden päänsä kipeästi vuoteensa reunaan. Hän oli jossain vaiheessa yötä pudonnut lattialle. Putoamisen aiheuttamat kolhut kuitenkin olivat pieniä verrattaessa hänen oloonsa. Hänellä oli yksinkertaisesti aivan kamala olo. Hän vihasi tätä päivää. Hänen olonsa oli aina aivan kauhea juuri tänä päivänä. Hän oli varma että se johtui unista. Joka kerta ne ilmestyivät kutsuntapäivää edeltävänä yönä. Hän ei ollut ollut kutsunnassa kuin yhden ainoan kerran, ja silläkin kerralla hän oli pyörtynyt kesken kaiken. Hänelle kutsumispäivä oli kirottu.

Auringon pilkistäessä ikkunaluukusta hän kapusi takaisin vuoteeseensa ja veti peiton pään yli. Hän ei pääsisi näkemään kutsumista tänäkään vuonna, niin paha olo hänellä oli.

"Zelen, Zelen, ylös, kutsunta alkaa pian, ylös, hölmö!" Pieni kiljuva poika ryntäsi hänen huoneeseensa.

"Hiljaa Ze, sano etten tule", Zelen sähähti veljelleen peittojen välistä. Zeoth nyrpisti nenäänsä loukkaantuneena ja marssi ulos huoneesta, paukauttaen oven kiinni perässään äänekkäästi. Häly pienessä rakennuksessa hiljeni pian Zelenin perheen lähtiessä katsomaan kutsuntaa. Häly kaupungissa siirtyi muutenkin kutsuntalavojen suuntaan.

Musiikin alkaessa kellojen helinä kuului päällimmäisenä. Eikä minkä tahansa kellojen. Zelen nousi huokaisten. Hänen pitäisi vielä hyvittää tämä jotenkin pikkuveljelleen. Hyvittää se ettei tämän sisar ollut ollut kertaakaan mukana katsomassa kutsuntaa. Ei kertaakaan ollut päässyt nostamaan pikkupoikaa väkijoukon ylle, jotta tämä näkisi paremmin, eikä ollut mukana hauskanpidossa. Hän kuuli kuinka hiljaisuus lankesi puheen alkaessa. Hän asteli hiljaa ikkunan luo. Katseli kuinka muiden kansojen jäsenet kulkivat talon ohi. Katsomaan kutsuntaan. Sotilaat vahtimaan, ettei mitään erikoista tapahtuisi. Kyynel vierähti hänen poskelleen ajatuksesta. Nuo sotilaat, he pitivät hänen kansaansa näkymättömissä kahleissa. He toivat hänen mieleensä uniensa utuisen hahmon. Hahmon joka oli vainonut hänen uniaan yhdeksäntoista vuotta. Hahmon joka halusi tuhota hänet. Pelko sai hänen kätensä liikkumaan ja vetämään verhot kiinni. Hän nojasi seinään selkä ikkunaan päin, pelon kuristaessa hänen kurkkuaan niin että hengittäminen oli hankalaa. Kyynelten puhjetessa hänen silmiinsä hän lyyhistyi nyyhkyttäen maahan.

Miksi, miksi niiden piti vainota häntä, noiden unien, sen harmaan hahmon? Zelen kirosi unet, hän kirosi Jumalat, jopa lohikäärmeet maatessaan siinä ikkunan edessä nyyhkyttäen. Hän ei jaksanut tätä enää. Hän ei ollut koskaan kertonut kenellekään mitä unissa tapahtui. Hän ei ollut uskaltanut. Ainoastaan hänen isänsä edes tiesi niistä.

Kyynelten viimein pysähtyessä hän nousi vapisten istumaan polvilleen. Hän ei ollut ehtinyt ajatella sitä aikaisemmin, mutta nyt kun se tuli hänen mieleensä, hän tajusi että uni oli ollut tänä vuonna erilainen, se oli muuttunut. Aikaisemmin se oli loppunut kun hän oli ollut nurkkaan ahdistettuna, mutta nyt…

Lohikäärme ja kirjat, miksi ne olivat unessa? Hän oli ollut kirjastossa, kaupungin suuressa kirjastossa. Sieltä saattaisi löytyä vastauksia, hän ajatteli noustessaan. Mutta entä lohikäärme, ei lohikäärmeet. Niitähän oli kaksi, valkea ja musta. Mitä se tarkoittaa? Ja miksi lohikäärme auttoi minua? Nyt Zelen oli ymmällään hän ei tiennyt mitä tehdä. Lohikäärme?Kutsunta on ensimmäinen mieleentuleva. Pitäisikö siis yrittää mennä sinne kuitenkin? Hän nousi vihdoin seisomaan asti. Varovaisin askelin hän kulki huoneen läpi. Hän meni pieneen pukuhuoneeseen. Jokainen liike tuntui epävarmalta. Häntä pyörrytti jo nyt joten miten ihmeessä hän selviäisi koko päivän.

Nyt päivävaatteissa hän istui vuoteensa reunalla. Koskaan ennen hänen olonsa ei ollut tuntunut näin kammottavalta. Hän ajatteli yhä yrittää livahtaa kutsuntaan kunhan hänen olonsa paranisi hieman.

Koko kaupunki tuntui hiljenevän. Zelen tiesi siitä ensimmäisten nousseen soittamaan, kutsumaan lohikäärmettä jonka ratsastajaksi tulla. Zelen koki elämänsä suurimman järkytyksenä kun ensimmäiset soinnut lähtivät kutsupallosta. Hän kuuli soinnin, tunsi sen sisällään. Paha olo valui hänestä pois kutsupallon äänen soidessa ilmassa. Zelen nousi ylös. Ääni kutsui häntä samalla tavoin kuin se kutsui lohikäärmettä. Hän kuuli jostain korkealta kimeän kiljaisun. Kiveä soittanut poika oli onnistunut kutsunnassaan.

Pahanolon kokonaan kadotessa Zelen juoksi huoneesta. Hänen mieleensä oli noussut ajatus joka ei suostunut jättämään häntä rauhaan. Hän nappasi eräältä pöydältä harjan ja veti sillä pitkät, mustat hiuksensa suoriksi. Harja kalahti pudotessaan takaisin pöydälle Zelenin jo kiiruhtaessa kohti vanhempiensa huonetta.

Hän vaihtoi oman kermansävyisen kangasmekkonsa lohikäärme ratsastajan kevyeen nahkahaarniskaan ja sitoi hiuksensa niin että ne näyttäisivät lyhyemmiltä kuin olivat.

Huulillaan kevyt virne hän livahti ulos talosta ja suuntasi kohti kutsunta paikkaa.

Zeoth tuijotti lumoutuneena ensimmäisen pojista noustessa tumman verenpunaisen olennon selkään. Hän naurahti onnellisena. Ehkä Sereyn antaisi hänenkin ratsastaa joskus lohikäärmeellä. Seuraava kutsuja astui eteenpäin. Tätä poikaa Zeoth ei tuntenut. Pojan täytyi olla jostain muusta kaupungista kotoisin. Zeoth katseli kuinka poika kohotti pienen pallon kädessään. Joku päivä Zeothkin pitäisi kutsuntapalloa kädessään ja nousisi lohikäärmeen selkään, muttei vielä. Hän oli vasta kymmenen, aivan liian nuori kutsujaksi.

Taivaista kuului taas lohikäärmeen huuto ja viherväsuomuinen lohikäärme pudottautui pojan eteen. Hymyillen leveästi poika nousi lohikäärmeen selkään ja tämäkin pari nousi korkeuksiin.

Katsellessaan kuinka kolmaskin pojista sai lohikäärmeen Zeoth toivoi Zelenin olevan paikalla. Isosisko ei ollut ollut kertaakaan kutsunnassa sen mukaan mitä Zeoth tiesi. Hänestä tuntui jotenkin väärältä olla paikalla kun sisko istui yksin kotona. Tavallaan hänestä tuntui myös pahalta se että hän oli taas kerran suuttunut siskolle kun tämä ei aamulla ollut lähtenyt muakaan. Ei se ollut siskon vika ettei päässyt kutsuntaan, ei vaikka hän kuinka haluaisi sen olevan niin ja vain jotta siskon saisi pakotettua vihoittelemalla paikalle.

Kauaa pikkupoika ei kuitankaan jaksanut keskittyä miettimään vaan innostui jälleen yhden pojan saadessa lohikäärmeen.

"Äiti, äiti näitkö? Zarya, näitkö? Kher sai lohikäärmeen. Hänhän on vain kolmentoista, mutta sai lohikäärmeen", Zeoth huudahti innoissaan yönsinisen lehahtaessa lavalta.

"Rauhoitu Zeoth, tai pudotan sinut", Zarya nauroi. Hänen olkapäillään istuva poika näytti terävästi kieltä ja jatkoi kutsunnan seuraamista.

-

-

A/N: ensimmäinen varsinainen luku, hieman myöhässä -.- sorry. oikeestaan tää on ekan luvun alku ei itsenäinen luku, mutta laitan sen irrallisena kirjoituksen nopeuttamiseksi. Näitä tulee muutama ja sitten teen ilkeän tempun ja kokoan ne yhdeksi ainoaksi luvuksi tännekkin kuten alun perin olin suunnitelmissa joten älkää hyppikö seinille kun yhtäkkiä näyttää lukuja katoavan. Kiitos niille jotka viitsivät kuunnella.