A/N: Varjomaan varjojen odotellessa inspiraatiota, tässä pikkuinen novelli. (Korjattu versio joskus sivuilla aikaisemmin olleesta.)

Lumipöllön yö

Rakasha oli raivoissaan. ”Typerä lehmä”, hän sähähti edessään seisovalle tytölle, joka perääntyi kiireesti emäntänsä raivoa kauemmas. ”Sinä pilasit pukuni!” Nainen pudisti tympääntyneenä päätään ja potkaisi lattialla lojuvaa vihreäkankaista villamekkoa, jonka tyttö oli kiikuttanut hänen luokseen vain hetkeä aikaisemmin. Puku oli mustunut helmasta jouduttuaan liian lähelle tulta. Se oli nyt pilalla.

”Anteeksi arvon rouva”, tyttö henkäisi itkuisella äänellä päänsä painettuna.

Hänen alistuneisuudellaan oli kuitenkin täysin päinvastainen vaikutus naiseen. Rakasha harppoi tytön luokse ja iski kuuluvasti läpsähtäen tyttöä poskelle. Tämä nyyhkäisi ja jäi jäykistyneenä seisomaan naisen eteen peläten kiivasluonteisen emännän suurempia reagointeja.

”Häivy silmistäni!” Rakasha kivahti, ja tyttö totteli kalpeana hänen sanojaan. Nainen jäi tuijottamaan leimuavin silmin tämän pakenevaa hahmoa ja puista ovea, jonka tyttö veti kiireesti kiinni jättäessään pohjoisen tundran klaanipäällikön vaimon kihisemään raivosta yksikseen.

Tyttö oli auttamaton tunari! Nainen irvisti itsekseen. Kuinka Bretton oli edes kuvitellut, että tuo yksinkertainen, auttamaton tomppeli pystyisi olemaan avuksi hänelle? Mies kuulisi kyllä kunniansa. Ensin tyttö oli onnistunut aikaisemmin jäähdyttämään naisen kylpyveden unohdettuaan vahtia sitä ruokkivaa tulta. Sen jälkeen hän oli kaatanut kaikki keittiön jauhosäiliöt avustaessaan talon naisia leipomisessa ja nyt vihoviimeiseksi tuhonnut vielä Rakashan leningin, jonka nainen oli suunnitellut pukevansa ylleen illan klaanikokousta varten. Brettonin olisi karkotettava tyttö heti paikalla. Hänestä ei ollut kuin harmia.

Naisen ilme muuttui entistä ärtyneemmäksi, sillä hän tiesi, että Bretton ei suostuisi tähän vaimonsa käskyyn. Turgenin klaanipäällikkö oli ilmoittanut jo asiasta varsin suorasukaisin sanoin tummatukkaiselle puolisolleen. Tyttö oli Brettonin suojeluksessa ja miehen adoptoima.

”Hänen äpäränsä ja lutkansa se on”, Rakasha sihahti raivoissaan punahehkuisena hohkaavalle hiillokselle kuin tuli olisi jotenkin ymmärtänyt häntä. Mies oli raahannut tytön vuosia sitten palatessaan etelän lämpimiltä seuduilta, minne hän oli tehnyt retken sotajoukkonsa kanssa.

Rakasha muisti vieläkin tuon kuulaan syksyn, jolloin he olivat nähneet tutut punavalkoiset purjeet ja lohikäärmepäiset purret. Hän oli juossut rantaan toivottamaan miehensä vuosien poissaolon jälkeen takaisin kotiin koko klaanin ja kylänväen kanssa.

Sitä nöyryytystä kun Bretton oli vihdoin astellut lankkusiltaa pitkin alas rinnallaan hiljainen punahiuksinen ja vihreäsilmäinen tyttö.

”Sievä tyttö”, olivat kylän naiset kuiskanneet, ja Rakasha oli kuullut heidän sanansa vartalonsa vihasta jäykistyneenä.

Hän oli tuijottanut miestään uskomatta näkemäänsä toivoen tämän selittävän vaimolleen, miksi mies oli raahannut mokoman pennun Tuskenin tundralle. Olihan miehellä omia lapsia jo entuudestaan: salskeita, komeita, vaaleita uroksia ja kaksi nuorta tytärtä. Yksikään ei tosin Brettonin ja Rakashan liitosta syntyneitä, mutta nainen oli antanut sen klaanipäällikölle anteeksi, sillä lapset olivat miehen aikaisempien jalkavaimojen lapsia. Naisten, jotka Rakasha oli karkottanut kylästä heti naituaan miehen.

Bretton oli vastannut Rakashan tuijotukseen ilmeenkään värähtämättä hänen jo tuolloin hieman harmaantuneilla partaisilla kasvoillaan ja työntänyt pikkutytön eteensä.

”Rakasha”, miehen sanat olivat kantautuneet kaikkialle heidän ympärilleen. ”Tässä on Mai. Olen ottanut hänet hoiviini. Hänestä tulee Turgenin klaanin jatkaja.”

Rakasha ei ollut voinut puhua hetkeen. Hän oli tuijottanut liikahtamatta miestään ja siirtänyt viimein vastentahtoisesti katseensa lapseen, jonka Bretton oli tuonut mukanaan. Tyttö oli tuijottanut suurin silmin ympärilleen. Hän oli ollut vasta lapsi vielä, mutta Rakasha oli nähnyt heti, että hänestä sukeutuisi kaunotar.

Rakashan kasvot olivat olleet yhtä kylmät kuin hänen äänensä hänen viimein puhuessa: ”Jos se on tahtosi, herrani.” Hän oli suorastaan sylkäissyt viimeisen sanan suustaan, mutta mies ei ollut reagoinut mitenkään vaimonsa vihaan, ja Rakasha oli tiennyt, ettei hän voisi kieltää tätä Brettonilta. Miehellä oli kaikki yhteisön tuki ja oikeus takanaan, sillä Rakasha oli maho. Hän ei voinut saada lapsia.

Rakasha puristi kämmenensä vihaisesti nyrkkiin tuijottaessaan hämärässä huoneessaan hehkuvaa hiillosta ja muistellessaan tuota päivää, jolloin Bretton oli tyynesti ilmoittanut koko kylän edessä, että aikoi ottaa eron Rakashasta. Ajan koittaessa mies ottaisi hänen tilalleen tuon punatukkaisen, sietämättömän lutkan ja kenties jopa ajaisi uskollisen vaimonsa kylmälle, jäiselle tundralle.

”Ei jos se minusta on kiinni”, Rakasha sihahti hämärille varjoille, jotka leikittelivät aivan hänen näkökenttänsä äärirajoilla. Nainen nosti kätensä kasvojensa eteen kiinnittämättä huomiota siihen, että puristi niitä niin kovaa, että hänen kyntensä tunkeutuivat sisälle naisen ihoon.

Naisen kasvot vääntyivät pahansuopaan irvistykseen. Hän kyllä hankkiutuisi tytöstä eroon.

- - - -

Soihdut käryttivät suuressa puisessa salissa, minne klaaninmiehet olivat kokoontuneet pitämään neuvoa. Rakasha istui ylväänä ja suorin selin taemmalla seinärivillä muiden klaanipäälliköiden vaimojen seurassa, eikä hänen katseensa väistynyt kertaakaan hänen harmaantuvahiuksisen miehensä olemuksesta. Bretton oli raamikas, suurikokoinen mies, joka iästään huolimatta oli edelleen vetreässä ja vahvassa kunnossa. Hän pysyisi Turgenin klaanin ja Tuskenin klaaniyhteisön johdossa vielä monia vuosia. Rakasha oli pohjoisen väkivahvimman miehen puoliso, mutta mies aikoi nyt työntää hänet syrjään ja ottaa tilalle eteläisen vätyksen, joka ei tuntenut edes oikeita jumalia. Ajatus oli saada Rakashan kirkumaan, mutta hän piti ilmeensä kylmänä ja ajatuksensa omina tietoinaan.

Klaanikokous oli sujunut tähän mennessä keskeytyksettä. Tundran toisella puolella asuvat Hayakit olivat tosin heristelleet uhmakkaina seipäitään ja mulkoilleet vihaisesti turgenilaisia saavuttuaan sisälle taloon, mutta Rakasha tiesi sen olevan vain tyhjää uhmaa. Bretton sai tukensa poikkeuksetta kaikilta muilta neljältä klaanilta. Hän oli johtanut heidät kerta kerran jälkeen voittoon niin etelän ryöstöretkillä kuin sodissaan pohjoisen verenhimoisia nomadeja vastaan.

Lähellä kasvavan kitukasvuisen metsän takana asuvan suvun päämies, Gram Yvon, hörähti nauramaan jollekin, mitä joku hänen vierellään oli kertonut hänelle. Ruskeatukkainen, hurja soturimies vilkaisi naisten suuntaan ja sitten siirsi huomionsa Brettoniin.

”Kerropa Bretton”, mies väläytti harvahampaisen hymyn partansa suojista pöydän päässä istuvalle miehelle. ”Onko totta se, mitä kuulin?” hän nyökkäsi tuskin havaittavasti naisten suuntaan. ”Aiot ottaa sänkyysi sen pienen kirpun ensi kuun aikaan?”

Rakashasta tuntui, että hänen vartalonsa muuttui jääksi Gramin sanoista. Hän tunsi kaikkien katseiden kohdistuvan itseensä ja mieheensä. Että miehellä oli otsaa!

Bretton tuhahti ja ryystäisi kolpakostaan hulauksen olutta. Hän sylkäisi pureskelemansa mäskin lattiaan, ja nosti sitten katseensa pöytäseurueeseen.

”Kirpusta on tullut melkein nainen”, mies totesi vihdoin yks’kantaa odottavalle väelle. ”Klaanipäällikkönä velvollisuuteni on tehdä hänestä nainen kokonaan. Hän synnyttää minulle vielä hyvän perillisen, ennusmerkit sanovat niin.”

”Entä nykyinen vaimosi?” Gram uskalsi kysyä ääneen kysymyksen, joka vaivasi heistä jokaista. Mies vilkaisi ilkikurisesti Rakashaa. ”Hän on edelleen kaunis nainen.”

”Ja maho”, Bretton lisäsi kylmästi vaimonsa tunteista välittämättä. Hän ei edes kääntynyt katsomaan taakseen, ”mutta osaava sängyssä. Ehkä pidän heidät molemmat. Rakasha voi opettaa kirpulle temppunsa.”

Miehet repesivät nauramaan ja huutelemaan ilmoille rivouksia, mutta Rakasha ei kuullut heidän sanojaan korvissaan pauhaavalta vereltä. Hän istui kalpeana puisella penkillä jäätävänhehkuvan häpeän ja raivon polttaessa sisintään. Salissa istuvat muut naiset vilkaisivat nöyryytettyä Rakashaa säälien, joskaan eivät myötätuntoisesti. Heidän silmissään hän oli rangaistuksensa ansainnut.

Sinä yönä Bretton ei halunnut Rakashaa sänkyynsä. Mies poimi sen sijaan mukaansa nuoren punahiuksisen palvelustytön ja jätti Rakashan yksin tyhjenevään saliin. Nöyryytys oli täydellinen. Hänen arvonsa koko klaaniyhteisön silmissä oli täydellisesti menetetty, mutta Rakasha ei näyttänyt kenellekään tunteitaan.

Hän istui jäykästi ja jylhästi paikoillaan odottaen, että suurin osa miehistä oli joko lähtenyt naistensa kanssa, yksin, tai olivat liian juovuksissa enää huomatakseen häntä. Sitten hän viimein nousi ylös karkeatekoiselta puusenkiltään ja poimi lattialle pudottamansa turkisviitan käsiinsä. Nainen kietoi sen huolellisesti ympärilleen, sillä hän tiesi, että ulkona olisi viiltävän kylmä. Hän tarkisti vielä, että hänen kallisarvoinen pussinsa roikkui hänen nahkavyöllään ennen kuin asteli määrätietoisesti pois haisevasta, savuisesta salista.

- - - -

Nousevan kuun sirppi sai hangen hehkumaan outoa hopeanhohtoista valoaan. Rakashan hengitys huurusi ja pakkanen kipristeli hänen poskiaan naisen tarpoessa natisevalla lumihangella. Hän piteli tiukasti kiinni talosta mukaansa ottamaa käryttävää soihtua, jonka oli sytyttänyt vasta päästyään ulos turgenin linnoituksen näköpiiristä.

Naisen suunnitelmille ei tekisi hyvää jos hänet nähtäisiin tänään ulkona yksin. Rakasha vilkaisi hajamielisesti yläpuolellaan hohkaavaa taivaankappaletta ja taivaan jäisiä tähtiä. Tänään oli lumipöllön yö, Rakasha tiesi, ja Yuvionin väki olisi hereillä. He saisivat luvan auttaa häntä, sillä lumipöllön yönä tehtiin mustat sopimukset kuun kanssa. Siksi kukaan ei saisi nähdä häntä tänään ulkona. Naisen ilme kiristyi ajatuksesta, Rakasha ei ollut turhaan shamaanin tytär.

Viimein kuljettuaan tarpeeksi kauas, Rakasha iski käryttäen palavan soihdun syvälle lumihankeen ja hieraisi kohmeisia rukkasten suojaamiaan käsiään. Hän kaivoi jähmein sormin turkistensa alta pussinsa, josta nosti esille mustan hiilitikun, ja ryhtyi piirtämään lumihankeen mustalla viivalla katkeamatonta ympyrää.

Rakasha piirsi ympyrän ulkopuolelle jokaiseen ilmansuuntaan oikeat merkit: pohjoiseen Yuvionin sirpin riimun, etelään kokonaisen auringon, Terian, ja vielä länteen sekä itään vastakkaiset spiraalit, tuulten henget. Tämän jälkeen hän kaivoi pussistaan esille toiset tarvittavat esineet, joita tarvitsi elementtiamuletteihin: palan hopeaa, kultaa, pronssia ja jadea, ja asetti ne vastaaville ilmansuunnan merkeille. Viimeinen, mikä naisen piti vielä tehdä, oli edessä, mutta Rakashaa ei pelottanut ajatus. Hän kaivoi pussista esille kapean hopeateräisen tikarin ja kohotti sen kasvojensa eteen.

Kuun kylmä loiste hohteli terällä kun nainen veti rukkasta kädestään ja paljasti näin kalpean ihonsa. Hän kohotti ranteensa ylemmäs ja asetti jäisen terän ihoaan vasten. Rakasha puri hammastaan painaessaan tikarin suonelleen ja viilsi itseään.

Hän antoi kuuman punaisen verensä valua pohjoisen riimulle. Tummat pisarat tippuivat hopealle ja lumiselle sirpille ja. Verta veren vuoksi, hän ajatteli katsoessaan lumihankeen jähmettyviä pisaroita ennen kuin laski kätensä. Rakasha puhdisti tikarin tätä varten omistamaansa rättiin, ja työnsi sen takaisin pussiinsa. Hän painoi vielä kangaspalan tykyttävälle ranteelleen ja kiskoi sitten hansikkaansa sen suojaksi. Hän oli valmis ja veti henkeä astuen vihdoin sisälle noitaympyrään.

Kylmä ilma oli edelleen yhtä kylmää, mutta jokin piirissä nosti naisen karvat pystyyn heti hänen astuttuaan sisälle. Rakasha pudisti päätään ja vilkaisi vielä kauempana lumihangessa savuttavaa soihtua. Hän kohotti kasvonsa taivasta kohti.

”Yuvion, mustan kuun isä, hopeavalon herra, kuule minua. Oman vereni kautta, kokonaisen riimunkirjailun, sukuni oikeudella ja lumipöllön yönä, minä Rakasha Meroan, kutsun sinua. Vastaa tyttäresi pyyntöön. Saavu luokseni nyt ja tänään.” Rakasha kuiskasi tietäen, että hänen ei tarvinnut huutaa. Kuu kyllä kuulisi hänet.

Kylmyys hänen ympärillään tuntui syvenevän ja kiristyvän. Maailma muuttui synkemmäksi ja hiljaisemmaksi, edes pöllön tai huuhkajan huhuilua ei enää kuulunut. Tuuli oli täysin kuollut. Hopeahohtoinen kuusirppi hänen yläpuolellaan roikkui edelleen vaillinaisena, kuin odottaen pudottamistaan. Tumma varjo kulki kuun yli, ja hangella, kaikkialla Rakashan ympärillä, kuului natinaa. Mustia pisteitä, kuin ohilipuvia varjoja, häilähti sen valkealle huurrepeitteelle.

Nainen sulki silmänsä tuntien sävähtävänsä suuremman varjon lipuessa jälleen hopeasirpin yli ja peittäessä taivaan. Maa pimentyi. Vain punahehkuinen soihdussa palava tuli valaisi enää himmeästi ja räiskähdellen naisen ympäristöä ennen kuin käryttäen alkoi hiipua ja sammui viimein hiljaa sihahtaen. Maailma oli ainoastaan musta, eikä Rakasha nähnyt enää ympärilleen. Hän nosti uhmakkaasti päätään, sillä hän oli klaanipäällikön vaimo, shamaanin tytär, eikä hän pelännyt mitään, tai kumartanut millekään. Hän oli noitanainen, jota kuun oli kuunneltava, ja se oli totisesti kuullut hänet.

Siitä huolimatta nainen säpsähti kuullessaan yllättäen pimeydestä pehmeäsointuisen äänen puhuvan.

”Olen tullut kuten kutsuit minua, tytär.” Rakasha ei voinut välttyä kuulemasta sanojen sisältävän vain vaivoin kätkettyä ivaa. Kuunherra oli hankala kutsuvieras, joka ei pitänyt siitä, että häntä häirittiin turhaan, nainen tiesi. Yuvionin herra oli salakavala ja petollinen. Hän saattoi helposti huijata kutsujansa astumaan ulos suojapiiristä, ja jos onneton teki niin, pimeän kuun mestari surmaisi hänet, tai ehkä loitsisi kylmänhohtoiseen palatsiinsa ikuiseksi orjakseen ja palvelijakseen.

Rakasha ei aikonut saada osakseen tuota kohtaloa.

”Pyydän sinulta suosiota, oi hopeakuun herra”, Rakasha henkäisi kiireesti yrittäen nähdä jotenkin säkkipimeään ympäristöönsä, ja tavoittaa kutsumansa jumalhengen silmillään.

”Niinhän ne kaikki”, mies kuului tuhahtavan jostain aivan hänen lähettyviltään, mutta nainen ei liikahtanut. ”Olen kyllästynyt pyyntöihin. Sano yksikin syy, miksi en surmaisi sinua tähän paikkaan?” miehen ääni oli pahansuopaa, se kuulosti käärmeiden sihinältä, eikä Rakasha tuntenut enää kylmyyttä ympärillään. Kaikkialla olikin lämmintä, ja maa hänen allaan alkoi liikehtiä ja kiemurrella. Hän ei katsonut jalkoihinsa.

”Koska olen suojassa voimaltasi”, Rakasha vastasi hien tippuessa hänen otsallaan. Yö oli muuttunut helteiseksi, tukahduttavaksi. Kamala jano valtasi Rakashan mielen, mutta hän seisoi aloillaan, vaikka tunsi kuinka jotain niljakasta ja kiemurtelevaa kietoutui hänen jalkoihinsa. Mikään näistä ei kuitenkaan ollut todellista. ”En astu ulos piiristä.”

Yuvionin herra tuhahti uudemman kerran, mutta naisesta tuntui, että hän loitontui hieman. ”Hyvä on”, mies sanoi. ”Kerro toiveesi pohjoisen noitanainen. Mitä muka oikein haluat?”

”Haluan antaa sinulle uhrin”, Rakasha vastasi mahdollisimman selkeästi kylmän hien tihkuessa ihollaan, sillä pimeän herran lumottu ja näkymättömissä oleva käärme oli nyt ulottanut matkansa naisen vyötärölle, ja Rakasha tunsi sen kosteat ja kylmät suomut ihollaan. Hänen suutaan kuivasi entistä enemmän, häntä pyörrytti, ja käärmeen vartalo kiristyi lujemmin hänen vartaloaan vasten. Rakasha ei saanut hengitettyä.

Hän tunsi pimeyden tiivistyvän, ja sen sormien hipaisevan poskiaan. Kiemurteleva maa jähmettyi, ja häntä kiertänyt käärme katosi.

”Uhrin?” pimeästä kuului. Yuvion naurahti tukahtuneesti. ”Jos uhrata haluat, sitä varten et tarvitse minua. Nostat vain tuon näppärän hopeaveitsesi ja viillät ajatustesi kohteen, sen nuoren tytön, kaulan auki. Siinä on minulle uhri.”

”Haluan antaa hänet elävänä”, Rakasha vastasi varoen, ”ja muilta salaa. Haluan päästä hänestä eroon muiden sitä tietämättä, niin että pysyn mieheni ainoana vaimona niin kauan kuin hän elää. Pyydän sinua tekemään kanssani sopimuksen.”

Yuvion oli hetken hiljaa. ”Se maksaa”, mies vastasi viimein. ”Olen valmis vastaanottamaan tarjoamasi uhrin, mutta en tee koskaan mitään ilmaiseksi. Tiedä tämä. Jokaisella sopimuksella on aina hintansa.”

”Olen valmis myöntymään siihen”, Rakasha sanoi sydän rinnassaan voitonriemuisesti tykyttäen. Ajatus hänen voitostaan sai hänet huumaantumaan.

Yuvion naurahti kuivasti ihmisnaisen sanoille. ”Noinkohan nyt sanot.” Hän astui taas lähemmäs, vaikka nainen ei kuun herraa edelleenkään pimeältä nähnyt, kuuli vain tämän sanojen loitontuvan tai lähenevän vuorottain. ”Mutta hyvä on. Minä vastaanotan uhrin ja salaan sopimuksen klaaniltasi. Otan hänet elävänä vastaan, eikä kukaan enää löydä häntä. Saat siitä sanani.”

”Kiitän sinua, oi armollinen herra”, Rakasha henkäisi helpottuneena.

”Mutta tämä sopimus pysyköön salassa toisilta”, mies jatkoi ankarasti. ”Jos edes pukahdat siitä kenellekään, niin osasi on oleva sama kuin minut vihastuttaneiden: tuskallinen kuolema.”

Rakasha sävähti Yuvionin sanoja, mutta piti päänsä itsetietoisesti pystyssä. ”Minä ymmärrän, ja hyväksyn nämä ehdot.”

”Näin sopimus on siis solmittu.” Mies alkoi loitontua, ja Rakasha tajusi hätkähtäen, ettei tiennyt, mitä Yuvionin herra halusi häneltä takaisinmaksuksi.

”Hopeakuun herra”, nainen huudahti hädissään, ”mitä toivot minulta palvelustasi vastaan?”

Mies nauroi etäältä kylmää ja pehmeä-äänistä nauruaan. ”Sinä olet jo maksanut sen”, hän vastasi. ”Älä ole huolissasi siitä noitatytär. Sopimus on täytetty.” Ja sitten hän oli poissa.

Pimeys alkoi kaikota, ja Rakashan soihtu syttyi uudestaan väristen ja epäröiden. Rakasha värähti tuntiessaan jälleen kylmyyden luissaan ja ytimissään ja kumartui kiireesti potkimaan piirtämänsä piirin hajalle. Kukaan ei saisi koskaan tietää hänen kyvyistään. Hän noukki suoja-amulettinsa ja pisti ne sisälle pussiin aloittaen paluun takaisin kohti kotiaan.

- - - -

Hänen palatessaan kirkkaat valot paistoivat kaikkialla talon lähettyvillä ja kaikkialta kuului hätääntyneitä huutoja. Rakasha tuhahti itsetietoisesti tietäen, että ihmiset etsivät varmasti sitä eteläistä hupakkoa, mutta turhaan. Pimeän herra olisi vienyt tytön, eikä kukaan osaisi edes epäillä häntä.

Hän astui varmana voitostaan pihapiiriin, joten hänen hämmästyksensä oli suuri, kun klaanin naiset hänet nähdessään puhkesivat surkeaan itkuun.

”Voi siinä hän on, onneton!” He ryntäsivät hänen luokseen ja parkuivat kukin suureen ääneen, niin ettei Rakasha saanut mitään selvää heidän sanoistaan.

Viimein onnekseen Rakasha näki kauempaa tallien takaa astelevan jykeväleukaisen, harmaaseen susiturkkiin kietoutuneen Gramin. Hän riistäytyi irti vollottavista naisista, ja juoksi miestä vastaan.

”Mitä on tapahtunut?” Nainen vaati tietää kopealla äänellä, sillä hän oli jonkin verran loukkaantunut siitä, että Main kaltaisen vätyksen perään tuhlattiin näin paljon itkua.

Mies pudisti päätään ihmetellen naisen sanoja. ”Etkö sinä tiedä?” Gram kysyi hämmästyksissään. ”Missä sinä olet ollut jos et tiedä?”

”Se ei ole sinun asiasi”, Rakasha tiuskaisi ärtyneesti. ”Mitä täällä on oikein tapahtunut?”

”Sinun miehesi”, Gram painoi katseensa jalkoihinsa, ”on kuollut. Hän yritti yöllä naida väkisin kirpun, mutta tämä surmasi hänet. Emmekä löydä tyttöä enää mistään.” Mies sävähti kylmässä pakkasilmassa. ”Hänestä ei ole näkynyt jälkeäkään.”

Rakasha tunsi värin pakenevan kasvoiltaan, ja hän horjahti lyötynä ymmärtäen samalla, mikä oli ollut hänen pyyntönsä hinta. Kylmä, ylpeä pohjoisen noitanainen puristi kämmenensä yhteen tietäen, että hänen asemansa olisi ikuisesti mennyttä. Bretton Turgen oli nyt kuollut, eikä Rakashalla ollut enää mitään arvoa yhteisölleen. Seuraava klaanipäällikkö tekisi Rakashasta ainoastaan kunniattoman jalkavaimon, tai pahimmassa tapauksessa karkottaisi hänet tundralle. Aivan kuten hän oli tehnyt Brettonin edellisille puolisoille.

Hän nosti katseensa pimeälle taivaalle ja näki hopeahohtoisen kuusirpin roikkuvan ylhäällä heidän yläpuolellaan. Nainen saattoi kuulla korvissaan jälleen Yuvionin pahansuovan naurun, ja hänen silmänsä välkähtivät vihaisesti. Jumala oli huijannut häntä. Rakashan pyyntö oli maksanut hänelle hänen miehensä hengen.