Hiljaisuus vallitsi heidän välillään. He eivät olleet puhuneet kenties vuosiin. Keitä he olivat, sitä eivät he itsekään enää tienneet. Molemmat olivat vain istuneet siellä yhdessä niin kauan, että lähes kaikki oli jo unohtunut. Mutta ei millään ollut väliäkään. Miksipä olisi ollut? He olivat kaiken jo jättäneet taakseen kauan sitten, eivätkä vanhat huolet enää heitä vaivanneet.

He eivät olleet puhuneet menneestä sen jälkeen, kun se kaikki oli päättynyt. Siihen ei ollut tarvetta. Kaikkihan oli jo mennyttä, unohdettu.

Lähes kaikki…

---

Muistatko sinä sen illan?

Senkö illan silloin vuosia sitten?

Juuri sen. Minä olin vähällä unohtaa sen, se vain palasi nyt mieleeni.

Muistan sen hyvin. En kai koskaan voi unohtaakaan.

Muistat siis minutkin?

Kyllä. Näin sinut aukealla, sinä soitit harppua. Sinä hymyilit minulle.

Niin tein. Aavistelin jos silloin, että sinäkin ennen pitkää astuisit samalle tielle kanssani..

Totta. Ilman sinua sitä ei varmaan olisi koskaan tapahtunut. Ellet olisi silloin sinä iltana soittanut minulle harppuasi ja kertonut sitä tarinaasi…

Niinpä. Kuuntele siis vanhoja, tyttöseni, aina kuuntele! Koskaan et voi tietää mitä saat kuulla. Muistatko sinä vielä tarinani?

Muistan paremmin kuin hyvin. Olen osannut sen sanasta sanaan siitä asti kun kuulin sen.

Joko teit siitä laulunkin?

Melkein. Olen sanoittanut vasta alun.

Saisiko vanha mies kuulla sen?

Mikä ettei?

Hetken ajan vallitsi hiljaisuus. Sitten yksi kirkas harpun sävel mursi hiljaisuuden, ja naisen ääni alkoi laulaa:

”Meren aavan rannikolla

Maassa viiman kolean

Vuorenjuurten tasangoilla

Muistan alun tarinan

Tarun tämän kerron teille

Jaan kovan kohtalon

Jok’ jäi suvun nuorimmalle

Sai osaksensa osaton

Ensilaulun kuulijaksi

Lasta pientä kutsuttiin

Käärmeensulan kantajaksi

Vaikka häntä toivottiin

Lapsi nuorin suvustansa

Sai pahan merkin kätehen

Syntylahjan musta ansa

Lankes’ ylle pienoisen

Lahjan vuoksi kunnialla

Aina häntä kohdeltiin

Vaan lahjan saman tuomiolla

Sydämensä punnittiin

Ei kevyt ollut sulan lailla

Sydän nuoren neitosen

Painon kantoi lahjan alla

Muiston painon ikuisen”

Sekä laulu että soitto katkesivat siihen.

---

Siinä on hyvä alku laululle. Nyt sinun on enää loppu sanoitettava.

Loppu? Niin. Vasta alku on valmiina. Kai minun on joskus loppukin tehtävä.

Tiedätkö mitä? Minä luulen tietäväni, miten voisit laittaa aivan viimeiset säkeet laulullesi.

Mitä sinulla on mielessäsi?

Mitä pitäisit vaikkapa tällaisesta?

Nyt harppu helähti jälleen, mutta laulaja oli toinen:

”Ja meren kirkkaan rannikolla

Maassa tuulten kylmien

On ensilaulun kuulijalla

Kova hinta vapauden.”

Kelpaisiko?

Mikä ettei? Se sopisi laulun tyyliin.

Sinä siis pidit siitä?

Kyllä, päättää laulun hyvin. Samoin kuin tarinan. Mutta nyt tarvitsen enää puolivälin lauluuni.

Minä annoin sinulle tarinan ja viimeisen säkeistön. Sinun on itse mietittävä loput.

Tiedän sen. Ja onhan minulla aikaa.

Kyllä. Sinulla todellakin on aikaa. Samoin minulla. Meillä molemmilla on aikaa.

Vaikka maailman loppuun, vai miten olikaan tapana sanoa?

Totta. Sanoisin, että meillä on aikaa täsmälleen maailman loppuun saakka.

---

Jos joku heidät olisi voinut nähdä silloin, tämä joku olisi nähnyt molempien huulilla virnistyksen.

(By: Wyrd)