Tallinna

Satama-alue oli ankea paikka. Ville oli kuvitellut sen erilaiseksi. Hän huokaisi tajutessaan, että oli romantisoinut kaupungin turhaan. Ainakaan laivasatamassa ei ollut mitään erikoista. Siellä haisi vain viina, virtsa ja mätä meri. Ville nuuhkaisi ilmaa nyrpeästi ja työnsi riparilahjaksi saamansa kännykän takkinsa taskuun. Täälläkö hänen vanhempansa olivat toisensa tavanneet? Poika vilkaisi äitiään ja rypisti kulmiaan.

Hän olisi halunnut isänkin tulevan mukaan. Ei ollut ollenkaan niin kiva olla reissussa äidin kanssa. Ville olisi mieluusti nähnyt isänsä näyttävän kaikki ne paikat, joista se oli kertonut joskus iltaisin, silloin kun Ville oli ollut vielä pikkupoika. Isällä oli ehtymätön muistojen aarrearkku kaikista salakäytävistä ja salaisuuksista, joita Tallinna tarjosi.

Se oli viettänyt osan nuoruudestaan täällä, asunut kaikissa murjuissa, elänyt kertomansa mukaan kiertolaiselämää ja soittanut kitaraa jossakin bändissä, vaikka ei se sitä hyvin soittanut vieläkään. Sitten isä oli tavannut äidin ja rakastunut. Se oli jättänyt Tallinnan ja Viron Neuvostoliiton kaaduttua, tullut äidin kanssa Suomeen ja mennyt naimisiin.

Eikä ollut palannut kertaakaan takaisin. Aina Villen kysyessä miksi, isän kasvoille kohosi haikea ilme. Se pörrötti Villen hiuksia ja hymyili sanoen: ”Kuule, kerron sen joskus sitten kun olet vanhempi.”

Vaarikin tiesi, ihan varmasti tiesi. Se oli viikonloppuna hakenut Villen futisleiriltä ja murahdellut vihaisesti koko matkan ajan autoa ajaessaan. Murahtelussa nyt ei ollut mitään kummaa. Vaari murahteli aina, mutta siitä Ville tiesi vaarin olevan vihainen, kun se poltti sikaria ja vielä pureskeli sitä samalla. Vaari ei oikeasti olisi saanut edes polttaa, mutta joskus se teki niin salaa. Etenkin silloin kun sillä oli huolia.

Se vilkaisi aina välistä Villeä, murahti ja pössäytti ilmoille haisevan savupilven.

”Kuule poika”, vaari tokaisi yllättäen. Puri lujemmin sikaria ja puristi auton rattia. Sen rystyset olivat ihan valkoiset, Ville huomasi silloin. ”Tallinna ei ole mikään leikkipaikka”, vaari töksäytti tuijottaen tiukasti eteensä. ”Isäsi on viettänyt rankkoja vuosia siellä. Maria tietää kyllä, mutta ne eivät ole kertoneet siitä.” Se murahti uudelleen, eikä Ville uskaltanut keskeyttää isoisäänsä.

Vaari vilkaisi jälleen poikaa, pudisti päätään. ”Isäsi on tehnyt paljon pahoja asioita aikoinaan. Ei siksi, että olisi halunnut.” Vaari puhalsi ilmoille taas savua, vaikutti hermostuneelta. ”Isälläs ei ollut silloin muuta mahdollisuutta.” Se hiljeni, tuijotti jälleen tiukasti eteensä ja puuskahti vielä: ”Mutta Risto jätti sen kaiken. En tiedä miten onnistui siinä, mutta on nyt vapaa mies. Ehkä hän kertoo kaiken sitten myöhemmin, mutta Riston menneisyys on liian synkkä. Sattuu sieluun. Siksi isäs ei voi tulla mukaan.”

Siihen Villen oli tyytyminen. Hän olisi halunnut udella lisää, mutta hän näki vaarista, että sitä kadutti jo tämäkin vähä mitä se oli kertonut.

Poika vilkaisi taas äitiään. Häntä kiukutti se, että vanhemmat eivät luottaneet häneen tarpeeksi. Pitivätkö he häntä jotenkin yksinkertaisena ja yrittivät siksi pimittää häneltä menneisyyden?

Joskus Villestä tuntui, että hän ei kuulunut edes samaan perheeseen. Salaisuudet erottivat Villen heistä. Häntä ja heitä erotti puhumattomuuden muuri, hiljaisuus joka oli aina läsnä. Toisinaan se oli voimakkaampi, toisinaan heikompi, mutta se ei koskaan kadonnut. Se oli heidän välissään kuin näkymätön juova. Tallinna oli avain. Sekä isä että äiti vaikenivat siitä.

Mutta nyt Ville oli täällä. Ihan niin kuin isä.

Osa muista laivamatkustajista löntysteli samaa reittiä bussien ja autojen nostaessa kuivaa katupölyä ilmaan. Heidän pysähtyessään kaupunkiin johtavalla tienristeyksellä katsomaan rumaa, bunkkerimaista mausoleumia Ville oli jo unohtanut ärtymyksensä. Hän tuijotti hetken aikaa kivistä rakennusta ja vilkaisi sitten äitinsä.

”Tuu mutsi!” poika komensi yllättävän tiukasti. ”Mä haluan nähä sen lähempää.”

”Ville! Älä nyt ole typerä. Se on vaarallista!” äiti kielsi, mutta Ville ei välittänyt hänestä. Hän pinkaisi juoksuun ja kiisi tien yli kuin kauden päätösmatsin viimeisessä erässä.
Poika kuuli autoilijoiden painavan vihaisesti torvea ja jarrujen kirskuntaa, mutta ei katsonut sivuilleen. Suuri, tumma, betoninen kompleksi lähestyi poikaa, kohosi hänen silmissään monumenttimaisena, valtavana ja uhkaavana.

Ilma sen ympärillä väreili omituisesti, siivekkeinä ja kuvioina, niin kuin kuumina kesäpäivinä asfaltin yllä. Rakennus kutsui poikaa, muistona ajoista, joita Ville ei ollut elänyt eikä nähnyt. Se oli seissyt tässä samassa paikassa silloinkin kun isä oli kiertänyt Tallinnan katuja, kun äiti oli tullut tänne vaarin kanssa. Se oli nähnyt heidät ja se halusi nähdä nyt hänetkin.

Tömps.

Hänen lenkkarinsa puhalsivat ilmaa hänen hypätessään autokaistalta jalkakäytävälle. Poika pysähtyi ja vilkaisi taakseen. Hän erotti äitinsä hartioiden painuvan ja äidin laskevan katseensa, ja tunsi pienen pistoksen sydämessään. Äiti oli varmaan säikähtänyt kuollakseen.
Ville kohotti kämmenensä suunsa ympärille ja huusi ylittääkseen autojen moottorien aiheuttaman metelin: ”Kaikki hyvin! Mä käyn vaan katsomassa sitä lähempää!”

Rakennuksen leveät kiviportaat näyttivät jatkuvan kauas korkealla olevalle tasanteelle asti. Muuriin oli vedetty hätäisin vedoin tageja, huudahduksia, hakaristejä ja peace-merkkejä. Yhtä seinämää peitti valtava musta sirppi, jonka viereen oli kirjoitettu jotain venäjäksi. Ville tuijotti tekstiä. Se oli kuin muistutus siitä miten kauas hänen elämänsä oli livennyt täältä isän mukana. Poika vilkaisi ranta-alueelle. Satama oli autioitumaan päin, laivojen valkeat kyljet siinsivät tänne asti. Ne odottivat heidän paluutaan.

Villen silmät siristyivät hänen kääntäessään katseensa jälleen rakennukseen. Olikohan isä jättänyt merkkinsä tänne ennen lähtöään? Hän otti epäröivän askeleen rappusille.

Yksi, kaksi, kolme... Saavutettuaan porrastasanteen poika pysähtyi ja kääntyi ympäri. Kaupungin rakennukset näyttivät ylhäältä katsottuna olevan lähempänä, vaikka vihreälehtiset puut peittivätkin osittain näkyvyyttä. Vanhan kaupungin talot ja kaupunginmuuri näkyivät tasanteelle asti ja niiden takana kohosi kirkontorni. Ohitse lensi tumma lintuparvi, joka venyi ja valui taivasta pitkin kuin harvapiikkinen harja. Linnut olivat aloittamassa muuttoaan ja palaisivat takaisin tänne vasta ensi vuonna. Hän seurasi hetken aikaa lintuparven pyyhkiytyvän näköpiiristään ja katsoi sitten tielle.

Äiti oli ehtinyt ylittää tien. Hän seisoi nyt monumentin juuressa viittoillen kiukkuisesti pojalleen, ja huokaisten Ville totteli äitinsä kutsua. Kädet taskuissaan hän alkoi löntystellä alaspäin. Äiti varmaan läksyttäisi hänet perusteellisesti.

Hän ei päässyt kuin puoleenväliin kuullessaan yllättäen korviavihlovaa kirskuntaa. Tietä pitkin ajanut auto veti jarrut pohjaan pysähtyen äidin ja Villen kohdalle. Se oli uusi ja kallis malli, vähän samanlainen kuin vaarilla. Auringonvalo kiilteli kromiosilla auton levätessä tiellä moottori hiljaa huristen. Tummennetut ikkunalasit estivät näkemästä auton sisälle. Ville nopeutti askeleitaan ja näki kuinka takaikkuna keriytyi auki. Hän erotti ajoneuvon pimeydessä istuvan hahmon ääriviivat.

Äiti oli kääntänyt pojalle selkänsä. Tuuli tanssitti hänen hiuksiaan ja hamettaan. Hän vilkaisi taakseen, jolloin Ville erotti tarkemmin äidin kasvot.

”Ville! Juokse pois!” äiti kiljaisi Villelle kääntyen ympäri. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kauhistuneet. Ville ei ollut koskaan nähnyt äitiä sen näköisenä.

Pojan yhä katsoessa autonovi aukesi ja sen ikkuna rullautui samalla kiinni.
Äiti yritti paeta mutta hän ei ehtinyt. Auton sisätiloista työntyi esille päivänvaloon käsi. Ville erotti tummien karvojen peittämän ihon ja pätkän kultaketjua, joka paljastui tumman puvunhihan kohotessa ranteelta. Käden omistaja tarttui äitiin ja repäisi hänet sisälle.

”Äiti!” Ville parahti ja alkoi juosta kovempaa. Hän ehti kuulla kuinka äiti kiljaisi vielä kerran.

Auto hurisi hiljaa paikallaan Villen juostessa sitä kohti. Se oli kuin tummapintainen eläin, joka sulatteli tyytyväisesti hyristen äskeistä ateriaansa: autotien varrella kehräävä metallinen, musta pantteri.

Hän puristi suunsa lujasti yhteen, harppoi kolme askelta kerralla alas ja törmäsi autoon. Maalattu metalli kumahti hänen käsiensä alla ja vihlaisi samalla kipeästi. Hän löi autoa uudestaan.

”Päästäkää äiti pois!” Ville karjaisi potkaisten maalattua pintaa lenkkareillaan ja jätti siihen pölyisen kengänjäljen. ”Mä soitan kytille!”

Ville vinkaisi pelkääjänpenkinpuoleisen oven päästäessä napsahduksen. Hän ei jäänyt odottamaan pidemmäksi aikaa, vaan kiepsahti ympäri ja pinkaisi juoksuun. Ovi paukahti uudestaan kiinni, äsken hiljaa kehrännyt moottori ärjähti kumeasti ja renkaat vinkuen auto nytkähti myös liikkeelle.

Ville puristi hikoavat kämmenensä nyrkkiin. Tienpenkan sorat muljuivat hänen jalkojensa alla hänen kiitäessään pientaretta pitkin auton kiitäessä autotiellä. Se seurasi aivan hänen kannoillaan, ajoi hetkittäin tieltä hänen eteensä yrittäen estää hänen etenemistään ja paimensi häntä kuin lammaskoira lammastaan. Poika puri hampaansa yhteen ja kiritti askeleitaan. Hän ryntäsi päätä pahkaa vastaantulevien kaistalle toivoen voivansa karistaa näin takaa-ajajansa kannoiltaan, mutta autonkuski ajoi kuin mielipuoli. Renkaat kirskahtaen auto vaihtoi pojan perässä kaistaa. Se jatkoi takaa-ajoaan ja pian sen moottori hengitti jälleen kerran aivan Villen niskaan.

Välittämättä saamastaan vihaisesta tööttäilystä poika jatkoi hengenvaarallista sukkuloimistaan autojen lomassa. Iso kulahtanut rekka melkein osui häneen pojan juostessa hiki kasvoillaan helmeillen pitkin tummaa asfalttia. Hän ei rohjennut katsoa, mutta hän tunsi mustan sulavaviivaisen auton saavuttavan itseään; sen moottorin tasainen humina kuului aivan hänen vierellään. Hän pystyi kuvittelemaan ajoneuvon tummennetun ikkunan rullautuvan auki, näkevänsä auton pimeyteen, äitinsä ja tämän kaappaajan. Poika pakotti näyn mielestänsä ja sukelsi tieltä pois pientareelle. Hän loikkasi heinikkoisen ojan yli ja jatkoi pysähtymättä ruskeaksi kuivahtaneen heinäniityn yli. Ville suuntasi kohti puita, jotka oli nähnyt aikaisemmin rakennuksen tasanteelta, eikä auto ei voinut seurata poikaa.
Villen selkä loittoni yhä kauemmas valtatieltä, ja niin käydessä auto kiihdytti vauhtiaan ja katosi muun liikenteen sekaan Villen äiti mukanaan.

Lehvästön tarjoamassa varjossa loikoileva paikalliset nuoret katsoivat ihmetellen Villeä pojan porhaltaessa heidän ohitseen kuin itse piru olisi häntä takaa ajanut. Hän uskalsi pysähtyä vasta saavutettuaan vehreiden puiden varjostaman mäen laen.

Poika nojasi polviinsa haukkoen hetken aikaa henkeä ja nosti sitten nosti katseensa. Ketään muuta ei ollut paikalla. Hän lysähti läheiselle penkille puristaen rystyset valkeina käsiään yhteen. Hänellä ei ollut rahaa eikä edes passia. Äidillä oli ollut kaikki käsilaukussaan, mutta käsilaukku oli nyt ryöstäjien autossa.

Pojan kädet nousivat yllättäen koskemaan hänen takkinsa taskua. Olihan hänellä vielä puhelimensa ja Ville tiesi tasan tarkkaan kenelle hän soittaisi. Vapisevin sormin poika kaivoi kännykkänsä esille ja painoi pikanäppäintä.

Näyttöön ilmestyi teksti: ”Isä gsm.” Ville nosti puhelimen korvalleen.

Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Kontakt med numret ni har valt fulls nej...

Hän yritti vielä toistamiseen, mutta isä ei vastannut. Poika painoi päänsä hetkeksi polviaan vasten puhelin tiukasti käsissään ja nosti sitten kasvonsa säpsähtäen. Enempää aikailematta Ville näppäili isän sijaan toisen puhelinnumeron.

Tällä kertaa linja soi pitkään.

”Seppo Risti.”

”Vaari!” Ville henkäisi helpottuneena kuullessaan isoisänsä äänen. ”Äiti kaapattiin enkä mä saa isää kiinni!”

Linjan toisessa päässä vallitsi hetken aikaa hämmentynyt hiljaisuus. ”Ville?”

”Vaari! Auta! Äiti on poissa eikä mulla ole rahaa!”

”Rauhoitu nyt”, Seppo keskeytti pojan tiukasti. ”Mitä oikein on tapahtunut? Kerro kaikki.”

Seppo kuunteli koko ajan vaieten ja Villen lopetettua kysyi vain missä poika oli.

”Odota siellä”, vaari käski poikaa. ”Soitan kohta takaisin. Jos joudut lähtemään, ilmoita siitä heti minulle.”

Hän sulki linjan, ja Ville jäi istumaan huohottaen penkille.

Poika alkoi täristä. Hän painoi päänsä käsiensä suojiin ja puri hampaitaan lujasti yhteen. Miksi he olivat vieneet hänen äitinsä? Hän puristi luomensa kiinni ja pidätteli kyyneleitään itseään soimaten. Miksi kukaan ei ollut pysähtynyt auttamaan? Miksi hän ei ollut huutanut apua? Kysymykset polttelivat karvaasti hänen sisintään, mutta hänen rauhoittuessaan pelko alkoi muuttua vihaksi. Missä isä oli kun häntä tarvittiin? Syy oli varmasti hänen! Ville irvisti ja kaivoi kännykän uudestaan esille, mutta isän puhelin oli yhä suljettu.

Puhelin pirahti yllättäen soimaan. Se oli vaari.

”Soitin isäsi ja minun yhteiselle tuttavalle”, vaari kertoi. ”Hän tulee luoksesi niin pian kuin mahdollista"

”Entä äiti?”

”Asia on hoidossa”, vaari vastasi. ”Sinun ei kannata jäädä sinne pidemmäksi aikaa.”

”Soititsä sitten kytille?” Ville kysyi epäillen. ”Eikö mun pitäisi mennä tekemään niille jokin ilmoitus?”

”Se ei ole tarpeen”, vaari vastasi. ”Me hoidamme kaiken täältä.”

”En saanu ees faijaa kii. Se ei vastaa”, Ville valitti isoisälleen. ”Mä oon ihan varma, että ne kävi meiän kimppuun faijan takii.”

”Älä syytä isääsi”, Seppo ärähti. ”Sitä paitsi isäsi hoitaa tärkeitä asioita muualla ja on koko päivän tavoittamattomissa. Yritän saada hänet kiinni, mutta Risto ei voi tehdä mitään.”

”Mistä sä muka tiedät?” Ville kysyi myrtyneesti.

”Se on minun asiani”, Seppo puuskahti. ”Joka tap...” Hänen puhuessaan linja alkoi rätistä ja haipui hetkittäin kuuluvista. Ville hätääntyi. Vaari oli hänen ainoa linkkinsä kotiin ja isään. Isän oli kuultava mitä äidille oli tapahtunut!

”Vaari!” poika huudahti.

”Ei tarvi..utaa”, vaari jatkoi ymmärtämättä linjan heikkenevän. "Kristian tulee...sinne... Hän...aut...a.”

Tuskin Seppo oli ehtinyt sanoa tämän, kun Villen puhelin päästi pitkän piippauksen, räsähti ja sitten sammui. Poika nosti kännykän silmiensä eteen ja ravisti sitä voimatta uskoa, että hänen uusi lahjansa olisi hajonnut jo nyt. Tämäkin vielä!

Alistuneena Ville lyyhistyi penkille ja jäi odottamaan.

Hän tunsi tuulenvireen pörröttävän hiuksiaan, mutta ei pystynyt nauttimaan kauniista säästä. Poika puristi silmänsä lujasti kiinni nieleskellen silmiinsä kohoavia kyyneleitä. Miehet eivät itkeneet, Ville tiesi, vaikka hän oli joskus pienenä kuullut isän tekevän niin. Hän oli kuunnellut korva salaa painettuna vanhempiensa makuuhuoneen ovella isän ja äidin vaimeita ääniä. Isän murheellinen, mielipuolinen nyyhkintä oli kivistänyt Villen sydäntä, mutta hän ei ollut uskaltanut koputtaa ovelle ja saada lohduttaa isää. Aina aamuisin Villeä oli pelottanut saapua ruokapöytään. Hän oli pelännyt mitä hän saattaisi nähdä. Mutta isä ja äiti olivat aina olleet tyyniä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vain mustat pussit molempien silmien alla ja isän punottavat silmät olivat paljastaneet heidät.

Ville ei koskaan vihjannut sanallakaan kuulleen heidät.

Hän puristi kämmenensä yhteen kohottaessaan kasvojaan kohti aurinkoa. Isä ei ollut koskaan kertonut salaisuuksiaan hänelle, vain äidille. Se oli niin väärin!

Häneltä kesti hetki ymmärtää, että hän ei ollut enää yksin. Poika säpsähti, ponnahti jaloilleen ja tuijotti kädet nyrkkiin puristettuina eteensä.

”Kuka sä oot? Mitä sä haluut?” hän ärjäisi, hyppäsi taaksepäin ja tuijotti edessään seisovaa miestä nyrkit uhmakkaasti pystyssä.

Mies oli kieltämättä epäilyttävän näköinen. Pitkä, kulahtanut, harmaanvihreä takki liehui tuulessa; ruskea lierihattu varjosti kapeita, teräviä kasvoja; harmaanruskea, lyhyt parta kasvoi leuasta. Hänellä oli suuret, karvaiset kädet, joiden tylppien sormien kynsistä näki hänen pureskelevan kynsiään. Ne olivat nyrhityt ja rispaantuneet koko miehen kauhtuneen olemuksen tavoin. Lämpimästä päivästä huolimatta hänellä oli norjalaiset kalastajahanskat, kuluneenharmaat kuten kaikki muukin hänessä. Hänen sormenpäänsä olivat täynnä arpia, kalpeita juovia, jotka jäivät peittoon vain osittain.

Mies tuijotti Villeä mitään puhumatta. Hänen haileanväriset silmänsä välkähtivät lierihatun alla miehen huomattua pojan tuijottavan hänen käsiään ja hän työnsi ne syvälle takkinsa taskuihin.

”Sinä taidat olla Ville”, mies totesi hiljaisesti. Hänellä oli matala, karhea ääni, ja hän puhui suomea ikään kuin ei olisi tottunut siihen.

”Miten nii?” Ville äyskähti vastaten miehen katseeseen sydän levottomasti tykyttäen. ”Mistä sä niin päättelet?”

Miehen kasvoilla välähti ärtynyt ilme. ”Eikö Seppo kertonut sinulle?”

Pojan nyrkit laskeutuivat, hän suoristi selkäänsä ja katsoi tätä nuhjaantunutta olentoa epäilevästi. ”Ootsä muka Kristian?”

Miehen kapeat huulet kiristyivät pojan kysymyksestä. Hän ei vaivautunut vastaamaan, käännähti vain ympäri ja hänen takkinsa liepeet hulmahtivat hänen kävellessään poispäin.
Poika jäi tuijottamaan miehen loitontuvaa selkää. Miten kumma tyyppi! Miksi vaari oli tuollaisen lähettänyt hänen luokseen – jos nyt oli edes lähettänyt.

”Hei!” Ville karjaisi miehen perään. ”Mihin sä oot oikein menossa?”

Mies ei vastannut, pysähtynyt tai kääntynyt katsomaan. Hänen hartiansa jäykistyivät, mutta hän jatkoi vakaasti matkaansa alas hiekkatietä.

Ville tuijotti Kristianin hupenevaa hahmoa ja ruskean lierihatun surullisesti lerpsuttavaa reunaa, ennen kuin sekin katosi kokonaan hänen näkökentästään.

Kristian odotti häntä alhaalla hailakanvihreän avopakun vieressä. Hän rapsutti lavalla läähättävän koiran turkkia. Vaarilla oli ollut joskus samanlainen silloin kun se oli vielä käynyt metsällä kavereittensa kanssa. Sitten koira oli kuollut ja vaari oli joutunut sairaalaan. Diagnoosi oli paljastanut sen sairastavan sepelvaltimotautia ja sydämen vajaatoimintaa. Vaari ei ollut käynyt siitä lähtien metsästämässä. Se oli myynyt sen aseetkin ja kertonut aloittaneensa uuden elämän.

”Vähän niin kuin tuo meidän Risto”, sanonut ja nauranut päälle.

Ville pysähtyi auton eteen, pyyhkäisi hiuksiaan. ”Oisit hei voinu pyytää mua mukaan”, Ville tokaisi ärtyneesti, ”tai ainaki odottaa.”

Mies ei vastannut, rapsutti edelleen koiraa. Ville piti eläimen ulkonäöstä. Sillä oli lempeät tummat silmät ja pehmeä mustavalkoinen turkki. Sen katse oli älykäs ja se heilutti häntäänsä autonlavaan. Lava kumahteli pehmeästi hännäniskujen alla. Sitten eläin haukotteli kieli pitkällä, nousi ylös ja loikkasi maahan.

Ville siirsi katseensa resuiseen mieheen ja kiinnitti jälleen huomionsa tämän käsiin, jotka Kristian työnsi kiireesti takkinsa pullottaviin taskuihin.

”Vaari sano ett sä tunnet faijanki”, Ville sanoi viimein.

Mies nyökkäsi vaieten, seisoi jalat hieman harallaan takkinsa heiluessa ympärillään.

”Sun pitäisi järjestää mut nyt takas himaan vai?”

Taas samanlainen nyökkäys.

”Mutta ne vei mutsin!” Ville puraisi vihaisesti huultaan. Pidätyt kyyneleet tekivät taas tuloaan, ja ärtyneesti hän potkaisi hiekkaa niin että kivet sinkoilivat. Koira jolkotti Villen luokse jääden kiehnäämään vasten pojan jalkoja, ja Ville laski kätensä sen turkille.

”Tiedän”, Kristian vastasi viimein painaen päätään alemmas. Ilmeisesti vaari oli kertonut sille. ”Tule”, mies nyökkäsi auton ohjaamoa päin. Hatun lierit lerspahtivat kuin muotopuolisen, kuivahtaneen perhosen siivet. ”Lähdetään. On turha jäädä kerjäämään lisähankaluuksia.”

”Miks mä lähtisin sun mukaan?” Ville kysyi epäillen rapsuttaessaan vierellään kyhjöttävää koiraa. Se murahti pojan äänenpainolle, vilkaisi ylöspäin kuin moittien höristellessään samalla korviaan. ”Mistä mä tiedän ootsä oikeasti vaarin kavereita.”

Mies huokaisi kohauttaen harteitaan. Oudolla tavalla hän vaikutti yllättäen huvittuneelta. ”Nähdäkseni sinulla ei liene paljon muita vaihtoehtoja...”

”Mä voin aina mennä kytille”, Ville tokaisi uhmakkaasti. ”Musta on ihan käsittämätöntä, jos me ei ilmoteta tästä viranomaisille.”

”Poika”, Kristian mulkaisi Villeä. ”Tämä ei ole Suomi, eikä näitä hommia hoideta paikallisen miliisin kautta.”

”Mutsi on suomalainen!” Ville pani vastaan, ja koira säpsähti hänen äänensävynsä noustessa. ”Vaari on vaikutusvaltainen mies, mä kyllä tiedän sen. Kyllä ne auttaa ihan varmasti!”

Kristian pudisti päätään säälivästi. ”Eivät tässä asiassa”, hän vain totesi. ”Sinun olisi parempi jättää se sikseen.”

”Miten mä voin?!” Ville ulvaisi korviasärkevästi. ”Tajuutsä? Se on mun mutsi joka siepattiin!”

”Kiitä onneasi, ettei sinua siepattu samalla”, Kristian totesi kylmästi. ”Maria kyllä tuntee nämä kuviot. Älä turhaan huolehti hänestä.”

Ville hiljeni ja tuijotti miestä voimatta uskoa kuulemaansa. ”Mitä sä vihjaat?” Hänen sydämensä oli muuttunut yllättäen jäiseksi.

Mies huokaisi, viittasi autoaan. ”Tule autoon, minä selitän matkalla.”

Ville epäröi vain hetken. Hän vilkaisi jaloissaan läähättävää eläintä ja työnsi kätensä taskuihinsa kuopaisten uudestaan maata, ja huokaisi syvään.

”Äitisi oli aikoinaan työkaverini”, Kristian kertoi heidän ajaessaan ikälopulla, rämällä kuorma-autolla pitkin Tallinnan katuja. ”Tehtiin molemmat töitä Sepolle”, hän hiljeni hetkeksi, tuijotti edessään matelevaa autojonoa ja ärähti muutaman ärräpään valojen muututtua punaiseksi.

”Joo, kyllä mä tiedän mutsin duunista”, Ville mutisi. ”Vaarilla oli joku vientiyritys ennen kuin mä synnyin.”

Kristian hymähti, vilkaisi sivulleen. ”Ai että vientiyritys?” hän toisti. ”Kaipa sen voisi niin sanoa.” Hän painoi kaasua valojen muututtua vihreiksi ja ohjasi ikäkulun autonsa risteyksestä. Taustapeilistä roikkuvan muovisen rukousnauhan risti heilahti hiljaa.

”Maria toi isoisäsi tuotteita Viroon paikallisten...” hän epäröi hetken, ”viranomaisten tietämättä.”

”Mutsi salakuljetti vaarin kanssa joitain laittomia tavaroita Viroon?”

Kristian nyökkäsi.

”Niinkö se sitten tapasi isän?”

Kristian puri huultaan, vilkaisi häntä tuijottavaan poikaan ja käänsi jälleen katseensa tielle.

”He oikeastaan tunsivat toisensa jo entuudestaan”, hän vastasi. Jotain tummaa välähti hänen kasvoillaan, hänen kätensä kouristuivat ratin ympärille. Liike heläytti miehen ranteen ympärille kiedottua ketjua. ”He...eivät silloin tulleet toimeen keskenään. Risto yritti estää meitä tekemästä työtämme.”

”Oliks faija KGB:n agentti vai?” Ville henkäisi. ”Siksikö se ei halua palata tänne? Se petti kaverinsa, rakastui äitiin ja pakeni Suomeen, eiks niin!”

Kristian ei sanonut hetkeen mitään. Hänen hattunsa varjosti hänen kasvojaan, mutta Villestä näytti kuin hän olisi miettinyt otsa rypyssä vastaustaan. ”Kuule”, hän vastasi viimein. ”Jos perheesi ei ole kertonut sinulle, niin ei se taida olla minunkaan tehtäväni.”

Ville tuhahti. Hänen jaloissaan nuokkuva koira kohotti päätään, katsoi lempeästi Villeä, ja pojan käsi kohosi hajamielisesti hyväilemään eläimen pehmeää kuonoa.
”Niin äitikin varmaan ajatteli kun se siepattiin.”

Kristian huokaisi katsoen koiraansa ja sitä silittävää poikaa ja siirsi jälleen huomionsa tielle. He olivat ajaneet pois keskustasta, harmaat parakit kiisivät loputtomasti heidän ohitseen. Villestä tuntui oudosti kuin kaikki olisi ollut unta tai elokuvaa ja hän olisi pysynyt paikallaan, mutta maailma vain lipunut hänen ohitseen.

”Minusta Maria teki virheen”, Kristian sanoi yllättäen. ”Vaikka Risto jätti Tallinnan muuttuneena miehenä, minä tiesin että jotain siitä jäi tänne.” Hän värähti kuin kylmästä. ”Näiden katujen varjoissa asuu kauheita muistoja. Ne hengittävät omaa elämäänsä, kuiskivat pimeän aikaan ja odottavat.”

Ville tuijotti miestä suu auki loksahtaneena, mutta kun tämä ei jatkanut, kysyi viimein: ”Odottavat mitä?”

Kristian katsoi poikaan. Auringonvalo osui viistosti hänen kasvoilleen; hänen nenänsä varjo lohkaisi pitkän siivun hänen piirteistään. Ville huomasi vasta nyt, että Kristianin kasvotkin olivat täynnä pieniä arpia, niin hienoja ja tiheitä että ne näki vasta aivan läheltä. Hän näytti kuolemanvakavalta, melkein kauhistuneelta, kun hän vastasi.

”Riston paluuta tietenkin.”

oOo

Vaari oli vihainen. ”Ville!” hän karjui. Poika saattoi melkein nähdä mielessään tämän punaisina helottavat posket ja kiristyneen leukapielen. ”Mitä tapahtui? Miksi et soittanut takaisin?!”

”Sori vaari”, Ville henkäisi tarttuen tiukemmin luuriin ja puristi sen lähelle suutaan. ”Känny meni rikki”, hän kuiskasi vilkaisten puhelinkopin ulkopuolella odottavaa Kristiania. ”Ootsä ihan varma tosta tyypistä?”

”Kristianista? Älä anna kauhtuneen olemuksen pettää itseäsi.”

”Se selittää ihan sekopäistä”, Ville tokaisi välittämättä enää siitä että Kristian saattoi kuulla hänen sanansa. ”Että mutsi olis muka salakuljettanut sun kanssa tänne jotain juttui.”

Vaari ei vastannut mitään.

”Vaari!” poika puristi puhelinta kaksin käsin kädessään. Hänestä tuntui kuin maa olisi yllättäen muuttunut mereksi hänen allaan.

Seppo rykäisi linjan toisessa päässä. ”Ville, asia on liian monimutkainen puhelimessa kerrottavaksi. Kristian järjestää sinut sieltä pois ja minä hoidan Marian takaisin.”

"Entä isä?"

Seppo epäröi vain hetken. "Risto tietää kyllä asiasta."

”Ai, sä et oo kertonu sille”, Ville tokaisi. ”Nätisti tehty isoisä. Tosi nätisti.”

”Älä puhu minulle tuolla äänensävyllä, nuori mies”, Seppo alkoi ärtyä. ”Sinulla ei ole mitään syytä epäillä minua. Risto tietää kaiken mitä pitää, mutta hänen kätensä ovat sidotut. Tässä on nyt kyseessä sellaiset asiat, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Tärkeintä on että palaat sieltä mahdollisimman pian Suomeen”, hän veti henkeä. ”Haluan puhua Kristianin kanssa. Ville, anna puhelin hänelle.”

Ville puristi puhelinta rystyset valkeina kääntäen katseensa Kristianiin. Mies oli kyykyssä auton vieressä ja rapsutteli koiraansa, mutta nosti yllättäen katseensa suoraan poikaan.

”Ok”, hän mutisi ja työnsi kopin likaista lasiovea auki. ”Vaarilla on asiaa sulle!” Ville huusi vihaisesti miehelle, joka nyökkäsi noustessaan, pyyhkäisi vielä katupölyä takistaan ja käveli Villen luokse.

Ville irvisti miehen selälle salaa kiitollisena siitä, että Kristianin selkä oli häntä päin. Hän kääntyi ympäri ja tunki kädet farkkunsa taskuihin potkien asfaltilla lojuvia kiviä. Poika erotti Kristianin vaimean äänen kopin lasiseinän lävitse ja puri hampaansa lujasti yhteen. Hän nosti katseensa kuullessaan torven törähdyksen. Myös Kristianin koira nosti päänsä ja murahti. He olivat lähellä hiljaista satamaa. Matalat varastorakennukset kohosivat hänen edessään. Niiden katot olivat kuin kilpikonnien selkiä, nosturit kurottivat kapeita, metallisia kaulojaan niiden yläpuolella. Hurisivat hiljaisina ja odottivat.

Ilma väreili asfaltin yläpuolella muuttaen maiseman vääristyneeksi ja utuiseksi. Poika oli näkevinään epämääräisiä tummia hahmoja, jotka liikkuivat häntä kohti ja pieksivät ilmaa siivillään.

Hän räpäytti silmiään kuullessaan Kristianin laskevan puhelimen alas. Karhea rahahdus rikkoi pojan silmien luoman illuusion. Ville kääntyi katsomaan Kristiania. Hän puri huultaan kohdatessaan miehen eleettömän katseen.

”Miks vaari halus sun kaa jutella?”

Mies ei vastannut heti. Hän tuijotti Villen olan yli kohti rantaa ja hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi.

”Meidän pitää lähteä”, hän totesi viimein. ”Seppo lähettää kopterin huomenaamulla. Vien sinut siksi ajaksi luokseni.” Mies tuijotti edelleen kohti rantaviivaa.

Ville ei vastannut. Hän kääntyi katsomaan samaan suuntaan Kristianin kanssa. Ilma väreili edelleen ja tuuli toi tuulahduksen jostain multaisesta, suolaisesta tuoksusta Villen nenään. Jostain syystä poikaa kylmäsi.