Kristian oli käynyt levottomammaksi päivän edetessä. Hän keskeytti usein veitsiensä teroittamisen ja kohotti päänsä, kuunteli lasittunut katse silmissään talonsa ulkopuolisia ääniä. Koira hänen jaloissaan murahti toisinaan ja puolelta toiselle heiluva häntä jähmettyi niin aina käydessä pystyyn. Sitten molemmat rauhoittuivat, koira laski päänsä ja Kristian jatkoi veitsen teroittamista.

Meditatiivinen sihinä täytti hiljaisuuden heidän välissään. Ville istui narisevalla nojatuolilla ja yritti olla katsomatta miestä ja tämän pitelemää teräasetta. Hän hipaisi aina toisinaan taskussaan piilottelemaa kännykkää, ihan vain varmuuden vuoksi. Sen paino tuntui lohdulliselta.

”Sulla on aika paljon noita...veitsiä”, Ville totesi viimein varovaisesti hiljaisuuden alkaessa käydä hänen hermoilleen.

Kristian lopetti teroitustyönsä ja vilkaisi poikaa. Hän väläytti vinon hymyn ja vilautti veistä Villen silmien edessä. Sen terä taittoi valoa kuin himmeäpintainen peili.
”Isälläs oli joskus parempikin kokoelma."

”Faijalla muka? Faija ei pysty koskee edes leipäveitseen, se soittaa vaan kitaraa”, Ville tuhahti. ”Äitikin joutuu aina leikkaa meiän perheen joulukinkut, ku isä ei pysty siihen.”

Kristian tuhahti katseensa laskien ja jatkoi työtään.

”Kuule Ville. Sinun kannattaa käydä nukkumaan”, mies totesi hetken kuluttua. ”Sinulla on aikainen herätys, ja minun pitää käydä hoitamassa tässä välissä yksi homma...” Hän loi poikaan nopean katseen.

”Ai?”

”Jätän Korpun seuraksesi. Se pitää sinusta huolta.”

Kuullessaan nimensä koira nosti päätään korviaan höristellen ja haukotteli sitten makeasti.

”Tosi vakuuttava suoja. Mitä sä aiot mennä tekee?”

”Hoitamaan yhden homman”, Kristian toisti. ”Siinä ei pitäisi mennä kauan.”

Ville mulkaisi miestä epäluuloisesti, mutta Kristian oli painanut päänsä alaspäin. Harmaiden hiusten reunustama pälvikalju vain tervehti pojan silmiä miehen jatkaessa teroittamista hiontakivellä. Ville siristi silmiään seurattuaan aikansa miehen käsien liikettä.

”Missä mä sitten nukun?”

Kristian jähmettyi aloilleen ja edelleen pitäen kiinni niin veitsestä kuin teroittimestakin vilkaisi alta kulmain poikaa. Vaaleat silmät välähtivät miehen nyökätessä sivulle, avoimeen tummaan oviaukkoon.

”Tuolla.”

Ville katsoi miestä happamasti, mutta nyökkäsi ja nousi ylös tuolilta. Se parkaisi hänen liikkeestään kuin kuolemaa tehden, ja poika irvisti äänelle. ”Okei”, hän mutisi hiljaa.

Huone oli hiljainen. Ville saattoi kuulla kaiken mitä nuhjuisessa olohuoneen tapahtui. Hän makasi aloillaan kovalla kapealla sängyllä, jonka liinavaatteet ja patjat haisivat pesemättömältä ihmiseltä, vanhalta tupakalta ja märältä koiralta. Poika kuuli kuinka Kristian liikkui viereisessä huoneessa, pientä rapinaa ja sitä seuraavan sihahduksen. Koiran kynnet rapsuivat muovilattiaa vasten sen noustessa ylös samaan aikaan miehen kanssa.

”Ei Korppu”, Kristianin ääni oli hiljainen. ”Paikka. Vahdi.”

Poika puristi käsiään nyrkkiin kuunnellessaan miehen askeleiden lähenevän oviaukkoa. Silmiensä raosta hän saattoi erottaa miehen kumaran tumman hahmon. Kristian seisoi hetken aikaa oviaukolla häntä tuijottaen ja sanaakaan sanomatta poistui paikalta.

Etuoven kolahdettua poika odotti vielä hetken ennen kuin heilautti jalkansa sängyn laidan yli. Korppu murahti pojalle, mutta ei liikahtanut maatessaan lattialla aivan pöydän vieressä. Se tuijotti Villeä ruskeilla silmillään, seurasi herkeämättä pojan liikkeitä.

Mies oli lukinnut oven, mutta Ville ei ollut kovin yllättynyt huomatessaan sen. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja hetken kuluttua harppoi maassa lojuvan Korpun yli, tarttui samaan narisevaan heppoiseen puutuoliin, jota oli käyttänyt vain hetki aikaisemmin, ja kantoi sen hämärään makuualkoviinsa.

Hän saattoi kuulla koiran nousevan ja seuraavan perässä hänen asettaessaan tuolia seinää vasten ikkunan alapuolelle. Hänen noustessaan seisomaan sille koira alkoi murista, mutta Ville ei antanut Korpun häiritä itseään tavoitellessaan ikkunankarmeja.

Pojan tavoittaessa ikkunan Korppu alkoi haukkua. Se nosti etutassunsa tuolille ja tarttui hampaillaan pojan lahkeisiin, mutta Ville puri vain hampaansa lujemmin yhteen. Hän ravisti jalkaansa tarttuneen koiran irti ja työnsi koiran alas tuolilta. Korppu alkoi murista kumeammin ja hyppäsi tuolille ja nappasi uudestaan kiinni. Kyyneleet kihahtivat pojan silmiin hänen tuntiessaan koiran hampaiden pureutuvan sääreensä.

”Irti!”

Hän potkaisi Korppua. Jotain rusahti lenkkarin osuessa eläimen kuonoon, ja koira ulvaisi kimeästi. Sen hampaiden ote heltisi, ja katsomatta eläintä Ville nosti ikkunahaan irti tapistaan. Hän työnsi valkeaksi maalatun, lohkeilleen ikkunan auki ja kipusi nopeasti ikkunan kautta ulos.

Miestä ei näkynyt missään, vaikka hänen autonsa oli edelleen talon edessä. Koiran ulvahtelu kantautui yhä edelleen hänen korviinsa, mutta sekin vaimeni vähitellen pojan juostessa Kristianin rähjäisen avopakun luokse. Hän vilkaisi vielä ympärilleen ennen kuin kiipesi hitaasti lavalle ja veti pressun korviensa yli.

Pian mies saapui. Hiekka rahisi kenkien alla ja mies huokaisi raskaasti avatessaan auton oven. Ville kuuli kuinka moottori ujelsi hetken aikaa ennen kuin se suostui käynnistymään nikotellen, ja he lähtivät liikkeelle.

Poika ei erottanut, minne he ajoivat. Hän näki vain vilauksia taloista, lyhtypylväistä ja tummasta tähtikirkkaasta taivaasta niiden takana. Auton huojuva käynti sai hänet huonovointiseksi, eikä oloa parantanut ainakaan yhtään öljyltä haiseva pressu, jonka poika oli vetänyt peitokseen.

Viimein hän tunsi kuinka auto hidasti vauhtiaan ja pysähtyi. Poika kuunteli kuinka Kristian sammutti moottorin, nousi ulos autosta ja käveli pois paikalta. Hän odotti vielä hetken ennen kuin uskaltautui nousemaan istualleen.

Himmeiden katulamppujen valossa Ville erotti matalien parakkien muodot. Hän nuuhkaisi ilmaa ja haistoi tuulen tuovan muassaan meren kosteaa tuoksua. Hän räpäytti silmiään erottaessaan yläpuolellaan nostureiden tummat odottavat hahmot ja tajutessaan, että he olivat satamassa.

Mies itse seisoi yhden betonibunkkerin edessä. Hänen selkänsä näkyi räpsyvän katuvalon valokeilassa ja takinliepeet hulmahtivat yötuulen tarttuessa niihin. Hän vilkaisi vielä nopeasti taakseen, ja Ville painautui lavanreunuksen taakse piiloon miehen katseelta. Viimein Kristian astui sisälle, eikä Ville jäänyt enää odottamaan. Hän hyppäsi alas kuomulta ja juoksi perään.

Oven takana aukeni särisevien loisteputkien valaisema autio käytävä, mutta Kristiania ei näkynyt missään. Poika hiipi mahdollisimman hiljaa eteenpäin, mutta pysähtyi käytävän päättyessä ja lattian alkaessa viettää vinosti alaspäin. Katon loisteputket loppuivat samaan paikkaan. Hän nielaisi tuijottaessaan hetken aikaa alapuolellaan ammottavaan pimeyteen, joka näytti siltä että se voisi ahmaista hänet sisälleen. Ville epäröi. Hän voisi aina kääntyä takaisin, piiloutua muovipressun alle ja odottaa, että Kristian ilmestyisi autolle ja ajaisi takaisin talolle.

Ville puristi suunsa tiukemmin yhteen. Hän pudisti päätään, suoristi ryhtiään ja otti askeleen eteenpäin.

Pimeydessä oli mahdoton nähdä mitään. Hän saattoi edetä vain käsillään kosteita seiniä tunnustellen. Lattialle kerääntynyt hiekka rahisi hänen lenkkareittensa kumipohjien alla, ja astuessaan hetkittäin lattialle kerääntyneisiin lätäkköihin poika pakottautui nielaisemaan äänekkään kirouksen. Hän pysähtyi tuntiessaan käytävän seinien päättyvän. Loppuiko käytävä muka umpikujaan? Hän tunnusteli seinää hätäisesti ja huokaisi tuntiessaan metalliset ääriviivat: oven. Ville painoi korvansa pintaa vasten.

Hiljaisuus.

Poika odotti vielä hetken, mutta koska mitään ei kuulunut, hapuili viimein käsiinsä ovenkahvan ja pakotti sen kääntymään alas. Ovi narahti hänen työntäessään sen auki. Hän räpäytti silmiään kelmeän punahehkuisen valon sokaistessa hänen pimeään tottuneet silmänsä. Poika jäi seisomaan tyypertyneenä aloilleen.

Oven takana oleva huone oli varmaan suuri, mutta samalla se oli niin täyteen ahdettu tavaraa että sen kokoa ei voinut varmasti arvioida. Koristeelliset punaiset brokadiverhot roikkuivat katosta muodostaen huoneelle seinämät, jotka imivät huoneen kaikki äänet. Verhojen takana Ville näki häivähdyksiä harmaasta betonista ja toisia verhojen muodostamia seinämiä. Pehmeä, punasävyinen valo väritti huonetta, ja kaikkialle minne Ville katsoikin, hän näki pelkkiä ristejä.

Niitä lojui sikin sokin lattialla, roikkui lattialla sekä nojasi niin seiniä kuin toisiaankin vasten. Suoraan oviaukkoa eteen oli isketty tasahaarainen neliönmallinen kreikkalainen risti. Sitä vasten nojasi perinteinen latinalainen risti. Ne olivat kaikenlaisia ja kaikenkokoisia. Osa oli puisia, osa metallisia. Ville erotti ristikaaoksessa rautaisia ja kivisiäkin ristejä. Yksi näytti jopa olevan kankaasta tehty.

Poika räpytteli silmiään ja säpsähti kuullessaan yllättäen puhetta.

”Ah, sinä olet siis Ville. Olenkin jo tovin odottanut tapaamistasi. Astu vain rohkeasti sisälle.”

Hädissään siitä että oli jäänyt kiinni, hän yritti perääntyä, mutta ääni jatkoi: "Et kai tosissasi luullut, että pystyisit kulkemaan tänne asti kenenkään huomaamatta sitä, tai poistuvan sen puoleen? Mariasta ei ole sitä paitsi mitään iloa ilman sinua.”

Kuullessaan äitinsä nimen Ville suoristautui ja harppasi oviaukosta sisään sekä samalla tiellään kököttävän matalan puuristin yli.

”Mitä sä oot tehnyt mun mutsille?!” poika huusi kasvot vihasta kalvenneina. ”Sen on parasta olla kunnossa tai sä saat maksaa siitä!” Hän vilkuili ympärilleen, mutta näki ainoastaan kasvojensa edessä heiluvia ristejä.

”Maria on kunnossa.”

”Missä se on?”

”Hän on täällä”, mies vastasi ja astui vihdoin Villen näköpiiriin valtavan metallisen krusifiksin takaa. Hän oli musta. Ei varsinaisesti ihonväriltään, mutta hänen ihonsa oli mustunut moninaisista mustelmista ja tulehtuneista haavoista. Hänen poskensa roikkuivat hänen silmäkuoppiensa alapuolella ja vahvistivat varjoja hänen tummuneitten silmiensä alla. Jopa hailea valo näytti taipuvan hänen ympärillään ja kiertävän hänet. Tumma aura ympäröi häntä niin kuin poika oli nähnyt joskus koulun uskonnonkirjan kuvissa enkeleillä ja pyhimyksillä vaaleat valokehät.

Ville otti askeleen taaksepäin, mutta oli kompastua maassa lojuviin risteihin. Ne tuntuivat tyhjästä hänen tielleen. Hänen takkinsa kangas juuttui katosta roikkuviin krusifikseihin ja risteihin; Villen kasvojen edessä roikkuvan Jeesuksen naama irvisti tuskaisesti hänelle heiluessaan pojan silmien edessä. Ville pysähtyi ja tuijotti uhmakkaasti miestä. ”Kuka sä oikein oot? Ja missä mun äiti on?”

Hymyn irvikuva välkähti miehen kasvoilla. ”Täällä”, mies toisti. ”Marialla on kaikki kunnossa. Jos haluat, voin kutsua hänet paikalle.”

Ville ei vastannut, mutta mies näytti tulkitsevan hänen hiljaisuutensa myöntymisen merkiksi. Sama hymy välähti taas hänen kasvoillaan ja hän viittasi kädellään jonnekin selkänsä taakse. Hänen karvaisen mustuneen ranteensa ympärille kiedottu paksu kultainen ketju kilahti hiljaisessa huoneessa.

”Mitä sä oikein haluut?” Ville kysyi. ”Ootsä joku faijan vanha kaveri vai?”

”Riston ystävä?" mies toisti. "Niin, raukkamaisen isäsi, joka rikkoi tekemänsä sopimuksen ja pakeni sinne minne minä en voi häntä seurata.” Hän hipaisi rannekoruaan. ”Tämä on ainoa, mitä hän jätti jälkeensä.”

”Mitä helvetti sä selität isästä?” poika vaati tietää, mutta ennen kuin mies ehti vastata, hän kuuli jonkun huutavan: ”Ville!”

Ja sitten Maria pyyhälsi jostain verhojen takaa hänen luokseen ja rutisti hänet syliinsä. Poika haistoi äitinsä shampoon ja parfyymin tuoksun, äitinsä. Hän veti tuoksua syvälle henkeensä. Kyyneleet tekivät taas tuloaan. Hetkeksi aikaa hän unohti missä oli. Äiti piti häntä sylissään. Äiti oli kunnossa. Kaikki oli taas hyvin.

”Voi Ville”, äiti nyyhkäisi ja särki illuusion. ”Tämä on niin kamalaa. Olen niin pahoillani!”

”Sietääkin olla”, Ville mutisi ja riistäytyi irti äitinsä sylistä. ”Mitä hittoo sä oot oikein tehny aikaisemmin vaarin kaa? Mä en yhtään ihmettele, että faija ei haluu tulla tänne.”

Hänen sanansa tuntuivat huvittavan nimetöntä miestä. ”Voi Ville. Sinä et kuule tiedä puoliakaan...”

Miehen sanat näyttivät saavan äidin kiukustumaan. Hän pyörähti ympäri ja asettui pojan ja miehen väliin. ”Sinä pysyt minun pojastani erossa!” äiti tiuskaisi. ”Ristonhan sinä vain haluat. Villestä ei ole sinulle hyötyä. Päästä poikani pois.”

”Maria, Maria...” mies kuulosti huvittuneelta. Hänen huulensa värähtivät epäinhimillisesti ja hän taivutti nykivästi päätään sivulle. ”Parempi kaksi pyytä pivossa kuin yksi ulkona, vai miten se nyt menikään? Riston muistoista alkaa olla jo liian kauan aikaa.”

”Riston muistoista?” Ville toisti ymmärtämättä miehen sanoja. Mikä hullu tämäkin oikein oli? Hän tunsi kuinka hänen äitinsä tarttui häntä kädestä ja puristi sitä niin kovaa että se sattui.

Jotain vilahti miehen silmien takana. Näytti kuin miehen iirikset olisivat kiepsahtaneet ympäri hänen luomiensa suojissa. ”Niin”, hän vahvisti ja suoristi päänsä jäykästi, katsoi poikaa. ”Katsos Ville, minäkin olin joskus Risto.”

”Älä!” Äiti yritti estää miestä puhumasta. Ville kuuli äidin äänessä soivan pakokauhun ja hänen sisällään kasvanut kiukku leimahti yllättäen liekkeihin. Miksi äiti yritti vieläkin suojella häntä? Eikö äiti nähnyt, että Ville ei tyytyisi enää murusiin ja valeisiin. Että isä oli muka soittanut kitaraa jossain bändissä? Tuskin, poika tuhahti mielessään.

”Et sä ainakaan mun faijani ole”, Ville totesi kylmästi ja astui äidin selän takaa esille. Matkalla hän joutui tosin kiertämään kaksi toisiinsa nojaavaa ristiä. ”Faija on vaalee. Ihan niinku mäkin. Ja mä epäilen, että mutsi on sun kaa mitään duunannu.”

Kuullessaan Villen sanat mies välkäytti leveän hymyn. Poika tunsi jotain muljahtavan vatsassaan hänen erottaessaan miehen kuivien huulten takana mustuneet, limaiset hampaat. Melkein syöpyneet. Kaikki miehessä huusi Villelle, että mies ei todellakaan ollut terve.

”Isälläsi ja minulla oli eräänlainen työsopimus...” mies kertoi sanojaan suussaan pyöritellen. ”Kaikki sujui pitkän aikaa loistavasti, mutta sitten sen hupsun miehen piti mennä ja rakastua”, hän tuhahti ja katsoi pahansuovasti Villen äitiä. ”Ja kun meidän yhteistyö oli ollut niin kannattavaa, niin minä ajattelin, että ehkä Ristolle voisi sallia vähäksi aikaa omat pikkuiset hupinsa. En pitänyt niin tarkkaa vahtia.”

”Orjuutta se oli mitä sinä annoit Ristolle!” Maria kivahti yllättäen. ”Minä tiedän siitä sopimuksesta, jonka solmit mieheni kanssa!”

”Niin. Sinua minun onkin kiittäminen siitä, että veit minulta ruumiini, narttu!” mies sihahti. ”Sinua ja sinun isääsi!”

”Enkä ole yhtään pahoillani!” Maria julisti. ”Sepon kanssa teimme täysin oikean päätöksen viedessämme Riston täältä pois!”

”Suhteellisen elävältä ja hyvinvoivalta sä mun silmissä näytät”, Ville valehteli liukkaasti äitinsä väliin. ”Miks sä mun isän kropan muka haluaisit, kun sulla kerran on jo sellainen?”

”Mädäntynyt ja kuolemaa tekevä keho!” mies ärähti ja tarttui kaulaansa. Hän veti nahkaa irti lihastaan, ja Ville kuuli kuinka se ratkesi hänen venyttäessään ihoa niin kuin se olisi ollut muovailuvahaa tai muovia. Poika tuijotti miestä tämän repiessä kalpeaa mustelmaista ihoa riekaleiksi. Hän erotti kalpeaa lihaa venyvän ihon alla, vaaleaa luuta ja rustoa. Ville maistoi sapen suussaan ja nielaisi kiireesti kurkkuunsa nousseen oksennuksen alas.

Mies irrotti inhoten otteensa. ”Ei näistä uusista kehoista ole mihinkään. Toista se oli Riston aikaan!”

”Ja minun miestänihän sinä et saa!” Maria tiuskaisi. ”Seppo pitää Riston poissa Tallinnasta. Et pääse ikinä käsiksi häneen.”

”Mutta luuletko, että Risto jättää muka vaimonsa ja poikansa minun armoilleni?” mies kysyi. ”Luuletko, että hän uskaltaa ottaa sen mahdollisuuden, että minä en käyttäisi jompaakumpaa teistä itselleni?”

”Et kykene siihen! Minulla ja Villellä on molemmilla suojat!” Maria vinkaisi hädissään ja hapuili kaulaansa kiedottua kultaketjua. Hänen kätensä jähmettyi miehen puhjetessa odottamatta nauruun.

”Idiootti. Kuvitteletko pikku rististäsi muka olevan enää apua?” Hän viittasi heidän ympärilleen. ”Kiitos sinun ja Riston pikku kasteseremonian ja konfirmaation, josta minäkin sain osani. Ja vaikka kokemus ei ollut järin miellyttävä, minä selvisin. Mitä te ette varmasti odottaneet viskatessanne sen jäteveden alas viemäristä." Hän irvisti. "Saatuani uuden kehon huomasin, että näillä pikkuisilla esineillä...” mies potkaisi halveksuvasti jaloissaan lojuvaa messinkistä krusifiksia, ”ei ollut enää mitään vaikutusta. Minusta oli tullut immuuni. Te voitte isäsi kanssa jatkaa niiden raahaamista Viroon, jos haluatte, mutta niillä te ette minua kukista. Minun aikakauteni on vasta alkamassa.”

”Ei, jos minä voin auttaa asiaan.” Villen kasvoille kohosi pieni hymy hänen tunnistaessaan Kristianin käheän hiljaisen äänen takanaan. Hän kääntyi nopeasti ympäri nähdäkseen kuinka mies astui huoneeseen punaisten verhojen takaa.

”Kristian?” Myös Maria oli pyörähtänyt ympäri. Poika vilkaisi äitiään ja näki tämän tuijottavan miestä outo ilme kasvoillaan. ”Oletko se tosiaan sinä?”

”Hei Maria”, mies totesi naiseen katsomatta. Hän tuijotti heidän ohitseen tummapukuiseen mieheen käsissään viidakkoveitsi, jota hän oli teroittanut koko päivän ajan. Sen kiiltävä terä taittoi huoneen punasävyistä valoa. Mies räpäytti yllättäen silmiään. ”Ville...?”

”Mä potkaisin Korppua”, poika tunnusti hiljaa laskien nolona katseensa. ”Se ei antanut mun muuten lähteä.”

Kristian huokaisi. ”Olisit vain totellut”, hän totesi viimein. ”Se olisi parempi niin päin.”

”Ette kai yritä pitää poikaa erossa perinnöstään?” Villen äidin siepannut mies tiedusteli huvittuneesti. ”Eihän sellainen käy laisinkaan päinsä. Kyllähän Villen nyt kuuluu tietää kaikki isästään.”

”Risto on pojan isä”, Maria sihahti kohdaten miehen kasvot. ”Sinä olet vain säälittävä loinen!”

Miehen mustelmaiset ja haavaiset kasvot synkkenivät äidin sanoista. Hän otti askeleen lähemmäs äitiä, mutta seisahtui Kristianin astuessa odottamatta heidän väliinsä.

”Älä koske häneen!” Kristian sihahti.

”Sinäkö minua tällä kertaa estät Kristian?” mies uteli, nosti kätensä kasvojensa eteen ja tarkasteli välinpitämättömästi tummuneita sormiaan. Hän nippasi pikkusormestaan roikkuvan kynnen irti ja tipautti sen maahan, katsoi vanhaa miestä tummilla silmillään. ”Ja kaikista mahdollisista aseista valitset veitsen. Kai muistat mitä Risto sai sillä aikaan...?”

Kristian jäykistyi, mutta pysyi paikoillaan. ”Älä koske häneen!” Kristian toisti ja nosti veitsen kasvojensa eteen. Sen terä kiilteli hämärässä punaisessa valossa. Hän kyyristyi vastapäätään seisovan miehen astuessa välinpitämättömästi lähemmäs.

Jotain tummaa viuhahti ilmassa. Valot räpsähtivät. Ville kuuli tukahtuneen huudon seuraavana Ville näki kuinka Kristian lysähti polvilleen. Hänen verinen veitsensä oli tummapukuisen miehen käsissä, mutta haava ei ollut hänessä vaan Kristianissa. Ville eroti kuinka Kristianin harmaanvihertävän takin selkäpuoli tummui kostuessaan. Poika nosti katseensa ja tuijotti suu auki veistä pitelevää hahmoa.

Mies tuhahti työntäen veitsen jonnekin selkänsä taakse. Nähdessään Villen kasvoilta loistavan ällistyksen, hän väläytti pojalle hymyn mustuneiden hampaittensa lomasta. ”Olin ajatellut jotain muuta, mutta käy tämä näinkin päin.” Mies tarttui jalkoihinsa lyyhistyneeseen Kristianiin ja kiskaisi tämän vaivattomasti jaloilleen. ”Ehkä minä otankin uudeksi kehokseni hänet isääsi ennen”, mies totesi Villelle. ”Mutta kun Risto saapuu saat nähdä todellisen isäsi. Et sitä säälittävää miestä, miksi isäsi päätti tulla.”

Mies. Otus. Olento, sillä eihän se edes ollut ihminen, Ville tajusi seisoessaan siinä punaisessa huoneessa kaatuneiden ristien ympäröimänä. Hän tuijotti olentoa, joka piteli karvaisissa käsissään vapisevaa haavoittunutta Kristiania. Jotain elävää välähteli olentomiehen luomien takana. Sen kasvojen auenneista haavoista ja suupielestä alkoi tihkua mustaa nestemäistä ainesta, joka tipahtaessaan Kristianin kurttuisille kasvoille sai Kristianin ulvomaan epäinhimillisesti.

Poika saattoi haistaa palaneen käryn. Hän kuuli äitinsä yökkäävän ja kääntyvän pois, mutta poika ei pystynyt irrottamaan katsettaan. Hän tuijotti olennosta valuvaa tahnaa; kuinka se valui pitkin Kristiania naarmuista ihoa; kiemurteli silmäkulmista alaspäin ja saavutti viimein harmaan parran ympäröimän suun. Kristianin ihokin näytti liikkuvan, sulavan mustan nesteen alla. Harmaan parran peittämä leuka vavahteli miehen itkiessä. Hänen äänensä tukahtui nesteen peittäessä viimein Kristianin suunkin, mutta yhä edelleen Ville saattoi kuulla vanhan miehen itkun, kuin peiton alta.

Hetken aikaa tuo nimetön olento ja Kristian olivat yhtä. Heitä outo öljymäinen aines, joka kiemurteli ja lätsähteli hiljaisessa huoneessa. Haavaisen ihon alla elävä vieras eliö siirtyisi mustan tahmaisen nesteen mukana isännästä toiseen.

Olento tappaisi Kristianin, Ville tajusi yllättäen. Kristianista tulisi samanlainen haavainen, puoliksi mädäntynyt kuollut ruumis; kone, jonka sisällä eläisi jokin muu. Parasiitti. Loinen. Sen jälkeen olento tekisi samoin hänen isälleen, ehkä hänellekin. Ville vilkaisi sivulleen ja näki äitinsä kyyristyneen hahmon nytkyvän pidetystä itkusta. Villen suu puristui yhteen. Saatuaan isän itselleen olento kävisi vihdoin käsiksi hänen äitiinsä. Se tappaisi äidin, eikä Ville voinut antaa sen tapahtua!

Ville vilkaisi ympärilleen, mutta näki ainoastaan pehmeitä verhoja ja sikin sokin maassa lojuvia ristejä. Niistä ei olisi apua. Eihän Kristianin veitsikään ollut tehonnut olentoon. Poika nosti katseensa. Musta aines oli nyt peittänyt melkein kokonaan Kristianin, eikä tämän ääntä enää kuulunut. Epätoivoisena hän työnsi kätensä takin taskuun ja tunsi kuinka hänen kämmenensä puristui kuolleen kännykän ympärille. Paljon apua oli siitäkin ollut, laite oli hajonnut melkein saman tien. Ville veti kännykän esille. Hän tuijotti mustaa näyttöruutua ja sitten jälleen edessään heiluvaa mustan massan muodostamaa hahmoa.

Suuttuneena poika puristi puhelinta käsissään. Hän tunsi näppäinten painuvan hikisten sormiensa alla ja melkein pudotti esineen käsistään valojen syttyessä odottamatta. Kännykkä päästi ilmoille tutun tunnussävelmän.

Di-di-dii-dii-dii.

Ääni oli aina ärsyttänyt Ville, mutta miehiä ympäröivään öljymäiseen aineeseen se näytti vaikuttavan vielä pahemmin. Valuva neste jähmettyi hetkeksi. Sen pinta kupruili ja muodosti valtavan luomen, silmän joka tuijotti kännykkää pitelevää poikaa.

Ville katsoi alas käsiinsä. Tervehdysteksti oli juuri haihtunut, kone etsi verkkoyhteyttä, jota se tuskin löytäisi maan alta. Ville vilkaisi mustaa tahmaista olentoa. Musta päänkokoinen silmä tuijotti edelleen häntä ja hänen käsissään pitelemäänsä kännykkää.

Poika alkoi näppäillä vimmatusti puhelinta. Hän kuuli litinää ja lätinää, sitä seuraavan ähkäisyn ja tömähdyksen. Äiti huudahti hänen vierellään, mutta poika ei rohjennut katsoa ylös käsistään. Hänen sormensa vilistivät puhelimen asetuksilla ja löysivät viimein tavoittelemansa: puhelin alkoi soittaa tunnussävelmää.

”Ville!” äiti kiljaisi tarttuen poikaansa ja kiskaisi tätä niin kovaa, että kännykkä luiskahti hänen käsistään.

”Äitieiiii!” sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Ville näki kuinka musta aines valui lattiaa pitkin häntä kohti. Se oli paljon pienempi mitä Ville oli ajatellut. Itse asiassa se näytti hetki hetkeltä aina vain enemmän mitä vähäisemmäksi sen yhteys kahteen maassa lojuvaan mieheen hupeni. Vain muutama kapea lonkero kiilteli miesten kauloilla. Ne näyttivät ulos heidän korvistaan.

Maria yritti repiä poikaa mukaansa.

”Mitä sinä menit tekemään?” hän pihahti. ”Etkö tiedä, että se vihaa kaikkea millä on melodia? Siksi Ristokin sitä kitaraa aina rämpyttää, pelkää sen palaavan!”

Ville pudisti äidin käden irti. ”En!” poika sähähti. ”Ettehän te koskaan kertoneet mitään!” hän mulkaisi äitiään ja käänsi selkänsä. Poika ryntäsi kohti maassa hehkuvaa pirisevää kännykkäänsä. Maata viistävä musta tahna oli kaventunut entisestään. Se näytti melkein madolta valuessaan ristien lävitse samaa paikkaa kohti. Se melkein kosketti soivaa esinettä.

Ville puristi kätensä yhteen, heilautti jalkansa taaksepäin ja potkaisi sivuttain. Hänen lenkkarinsa otti pehmeän yhteyden kännykkään, Ville kuuli kuinka sen kuori napsahti Villen kengän osuessa siihen. Villen valmentaja olisi ollut ylpeä potkusta. Pyörien ja kieppuen edelleen soiva puhelin lensi suoraan kohti maassa matelevaa hahmoa.

Kuori räsähti rikki sen upotessa mustaan tahnaan, mutta puhelin jatkoi edelleen soimistaan. Sen ääni kuului hieman vaimeammin sen juuttuessa otukseen, mutta se ei sammunut.

Ville ei olisi voinut edes villeimmissä oletuksissaan kuvitella olennon reaktiota. Sen koko öljymäinen keho jäykistyi ja jostain sen sisältä pääsi kauhea rääkäisy. Se alkoi kiemurrella maassa kaataen kamppailussaan kännykän pirinää vastaan ympärillään lojuvia ristejä. Ville ei jäänyt katsomaan. Hän pinkaisi juoksuun, hyppäsi mustan kehon yli ja juoksi kahden tajuttoman miehen luokse. Poika kumartui tarttumaan nimettömän miehen vyölle työnnettyyn viidakkoveitseen, kiepahti ympäri veitsen kohottaen ja iski veitsen maahan. Leveä terä iskeytyi keskelle mustaa kapeaa noroa, aivan miehen korvan viereen ja leikkasi korvasta lähtevän lonkeron.

Hän ehti nähdä kuinka musta häntä kiemurteli maassa hätäisesti yrittäen etsiä tietä takaisin mieheen, mutta Ville potkaisi musta tahnan tiehensä lennättäen samalla pölyä ilmaan. Hän tarttui tiukemmin veitseen ja loikkasi Kristianin luokse, nosti veitsen ja iski uudestaan.

”Ville!” Poika saattoi kuulla äidin huutavan tukahtuneesti. Hän nosti huohottaen katseensa ja katsoi äidin juoksevan luokseen.

Veitsi tippui Villen käsistä äidin saavuttaessa hänet. Hän vilkaisi maassa kiemurtelevaa mustaa oliota, joka sätki Nokian soittoäänen tahdissa. Sen koko oli pienentynyt vielä entisestään. Nyt se näytti enää suurikokoiselta mustalta kyyltä. Ville niiskaisi ja tunsi äidin kietovan kätensä hänen ympärilleen, painavan pojan itseään vasten.

He katsoivat vaieten kuinka olennon sätkintä vaimeni, sen koon kutistuessa jatkuvasti pienemmäksi ja pienemmäksi. Ville astui äitinsä kanssa lähemmäs otusta kännykän tunnusäänen yhä piristessä, sen epäinhimillisen hautajaismusiikin kajahtaessa ilmoille joka kerta uudestaan, saatellessa heidän askeleitaan.

Ville tuijotti kiemurtelevaa olentoa, joka oli enää kapea musta noro, ylipitkä rimpuileva mato ristien seassa. Hän katsoi äitiään, joka nyökkäsi hänelle, sipaisi hellästi pojan hiuksia. He nostivat jalkansa ylös ja aavemaisesti soivan soittoäänen tahdissa astuivat yhtä aikaa alas.

Helikopterin lähestyessä Hernesaaren rantaa Ville saattoi erottaa pihalla vaarin mustan auton. Hän vilkaisi vieressä istuvaa äitiä.

”Faija ja vaari on jo meit vastass.”

Äiti nyökkäsi sipaisten hiuksiaan kasvoiltaan. ”Muistathan mitä sovimme?” hän varmisti Villeltä, ja poika huokaisi. Hän säästyi kuitenkin vastaamasta. Kopterinlentäjän ääni alkoi kaikua rahisevasta kaiuttimesta: ”Huomio! Laskeudumme pian Helsinkiin. Pyydämme teitä vielä varmistamaan, että istuinvyönne ovat kunnolla kiinni.”

Poika käänsi katseensa takaisin ikkunaan ja seurasi kuinka isän ja vaarin hahmot muuttuivat koko ajan suuremmiksi ja selvemmiksi.

Hän puristi kätensä nyrkkiin kopterin viimein laskeutuessa, tömähdys sai hänet pomppaamaan istuimella. Odottamatta ropellien pysähtyvän Ville kiskoi turvavyöt auki ja työnsi kopterinovea. Hän hyppäsi ulos.

Isä seisoi vaarin vierellä, heilutti kättään pojalleen.

”Noh?” hän kysyi. ”Millaista oli?”

Ville vilkaisi taakseen, avoimelle merelle ja äitinsä lähestyvää hahmoa. Hän kohautti harteitaan ja väläytti vinon hymyn isälleen. ”Kyllähän sä sen tiiät faija. Tallinna on samanlaine ku aina ennenki.”