An old story, I still happen to like. Yes, it's in Finnish.

Vanha tarina, josta vieläkin pidän.

Synteettiset kudokset

Huolellisesti ehostetut kasvot, joita kehystävät ammattitaidolla värjätyt suortuvat, vastaavat vaativaan katseeseeni. Sirot ohutkehyksiset silmälasit luovat nokkelan imagon. Prässätyt, suorat housut peittävät korkokenkien lyhyet varret. Silitetty paitapusero ja liituraitableiseri viimeistelevät asiallisen tyylin.

Minä. Lakattu kynsi sivelee peilin puhdasta pintaa. Minä. Kastanjanruskeat kaulahelmet toistavat leukamittaisen tukan sävyä. Synteettinen minä. Voiko eloton kuolla?

~*~

Vaaleahiuksinen nainen, jonka päähän on kiinnitetty musta handsfree-laite, painaa punaista nappia.

"Hätäkeskuksesta, hyvää päivää", hän sanoo mikrofoniin.

Hän kurtistaa kulmiaan.

"Anteeksi, voisitteko toistaa?"

Nainen pitää tauon.

"Kiitos. Ja osoite oli…? Aivan."

Nainen naputtaa jotain tietokoneensa.

"Rauhoittukaa toki, hengittäkää syvään. Oletteko tarkistaneet, hengittääkö hän? Kyllä, ambulanssi on jo tulossa."

Naisen sormet pyyhkivät jälleen näppäimistöä.

"Kyllä, aivan. Nyt, miten hän putosi? Aivan. Hänellä voi olla selkävamma, joten älkää liikuttako häntä."

Nainen pitää tauon ja kallistaa päätään.

"Ei. Odottakaa vain, että ambulanssi tulee. Älkää jättäkö häntä yksin, mutta toimittakaa joku opastamaan ambulanssi ja ensihoitajat paikalle. "

Nainen nojautuu taaksepäin toimistotuolissaan ja naputtaa sormellaan valkoiseksi maalatun pöydän reunaa.

"Aivan. Tehkää juuri niin. Nyt voitte sulkea puhelimen, kuulemiin."

Nainen huokaisee ja lopettaa puhelun. Ulkoa kuuluu ambulanssin sireenin ääni.

~*~

Puhelin pirisee vaativasti. Ääni kantautuu yläkertaan asti.

"Erno, vastaatko?" kuuluu kylpyhuoneen puuoven vaimentama naisen ääni. Vanha mies laskee sanomalehden käsistään, nousee nuhjuisesta nojatuolista ja kävelee kierreportaat alas. Hän nostaa mustan seinäpuhelimen luuria.

"Kaustinen", hän ilmoittaa käheällä äänellä.

"Eero Salmela kunnansairaalasta päivää. Onko Sanna Kaustinen teidän tyttärenne?" kuuluu nuoren miehen ääni luurista. Vanha mies asettaa luurin korvansa ja olkapäänsä välille vapauttaakseen kätensä.

"On, miksi niin?" hän kysyy tarttuen tammisen pöydän päälle kasaantuneeseen mainoslehtispinoon poissaolevan oloisena.

"Tyttärenne putosi parvekkeelta. Hänet tuotiin sairaalaan ja häntä hoidetaan parhaillaan." Vanha mies nostaa katseensa lehtisestä, jota oli selailemassa. Hän hiljenee hetkeksi.

"Me tulemme sinne", hän ilmoittaa lopulta, asettaa mainoslehtiset takaisin pöydälle ja painaa luurin takaisin kiinni.

"Aino!" mies kutsuu kävellen vaatenaulakolle. Permanenttipäinen nainen ilmestyy portaiden yläpäähän miehen valikoidessa takkia naulakosta.

"Mitä, pitikö meidän mennä tänään jonnekin?" nainen kysyy kurtistellen kulmiaan ja astellen varovaisesti portaita alaspäin. Hänen ryppyinen kätensä nousee lepäämään mustalle porraskaiteelle.

"Sanna on joutunut sairaalaan, putosi jostain. Parvekkeelta", mies ilmoittaa ja vetää mustan kangastakin naulakosta. Naisen käsi nousee peittämään hänen suutaan.

"Herranjumala… Mitä, onko Sanna kunnossa? Miksei… Voi luoja!" hän huudahtaa ja kiirehtii portaat alas. Hätäisenä nainen nappaa lähimmän takin, joka osuu hänen käsiinsä, ja vetää sen pehmeän oloasunsa peitoksi. Mies napittaa takkinsa etumuksen ja kumartuu solmimaan kengännauhoja. Naisen hengitys kiihtyy. Hän haroo hiuksiaan kiihtyneenä.

"Ala tulla, mennään sinne!" hän tiuskaisee ja astuu ovea kohti heiluttaen käsivarsiaan. Mies suoristaa selkänsä ja nostaa harmaan hatun hattuhyllyltä asettaen sen päähänsä. Hän suoristaa hattunsa peilin edessä, kun nainen nappaa auton avaimet ja painaa ne miehen käteen. Vanha nainen ryntää ovesta ulos aamutohvelit jalassaan. Mies suoristaa takkinsa hihat ja kävelee rauhallisin askelin naisen perässä ulos.

~*~

Valkoiseksi maalattu puuovi avautuu ja raosta pilkistävät ystävälliset, jo hiukan rypistyneet naisen kasvot. Huulet on punattu kirkkaan punaisiksi ja lyhyet hiukset ovat kevyillä laineilla. Kasvot hymyilevät kynnyksellä seisovalle hiukan nuoremmalle keski-ikäiselle naishenkilölle.

"Moi Kirsi. Odottelinkin tässä jo sinua. Tules sisään vain", vanhempi nainen hymyilee ja avaa ovea enemmän päästäen nuoremman, suorahiuksisen naisen sisälle. Ilmassa leijuu kevyt kahvin tuoksu. Tummahiuksinen nainen kävelee keittiöön.

"Otatko kahvia", kuuluu hänen äänensä.

"Teetä kiitos", toinen vastaa ja riisuu kenkänsä eteiseen. "Kuulitko siitä Sannasta?"

"Joo, kuulin. Aivan hirveää." Keittiöstä kuuluu avautuvien kaapinovien ääntä.

"Meillä on kuule tee loppu, kun ei sitä täällä oikein kukaan ruukaa juoda."

"No mehu sitten, appelsiini jos on", vieras vastaa poissaolevan oloisena ja istuutuu vaaleaan nojatuoliin. "Meidän Timohan oli juuri silloin töissä, näki, kun kantoivat sen sisälle. Sehän on jo kohta ihan oikea lääkärikin", hän sanoo väännellen käsiään. Keittiöstä kuuluu astioiden kolinaa ja lasien kilinää.

"Jaa jaa… Ei se kyllä, miten se Sanna nyt niin… Ananasmehua löytyy, otatko?"

"Ei kiitos… Tiedätkö, Timo kertoi eilen… " tuolissa istuva nainen aloittaa hiljaisella äänellä.

"Laila on taas jäämässä äitiyslomalle, tiedätkö. Se on ollut ahkera miehensä kanssa, käy ihan kateeksi", vanhempi nainen selittää vilkaisten olohuoneen puolelle keittiön nurkan takaa.

"Joo, mutta Sanna oli kuulemma, tiedäthän - - "

"Täällä olisi omenakakkua, miten olis?"

Nojatuolissa istuva nainen pudistaa päätään.

"Tehnyt sen itse…" hän kuiskaa.

~*~

Turta. Olen turta. Tunnoton. En tunne mitään. En käsiä, en jalkoja, en sisäelimiänikään. Kasvonikin tuntuvat kuolleilta. Niitä pystyn kuitenkin liikuttamaan. Voin räpytellä silmäripsiäni ja maiskutella suutani. Syömään en kykene. He korjasivat minut verisenä kasana ja ompelivat yhteen nukkekoristeeksi. Ne saatanat. Kasasivat kuolleen ja pistivät hyllynreunalle näytille.

Niiden syytä kaikki. Kaikkien syytä! Tekivät minusta tällaisen, tekivät nuken. Sitten hylkäsivät, jättivät kaappiin romuttumaan. Etsivät uusia nukkeja joilla leikkiä. Ja minä jäin nurkkaan. Aivan yksin yritin puskea läpi. Aivan yksin säilytin ulkokuoreni ja jatkoin robottimaista kävelyäni, mekaanista työntekoani. Ja ne eivät kiinnittäneet mitään huomiota! Eivät mitään!

Olisivat perkeleet vain antaneet minun kuolla. En minä halua enää olla hyödyksi. Enhän minä ole enää ihminenkään. "Meidän piti laittaa keinotekoinen pumppu rintakehääsi, jotta keuhkosi toimivat", se kasvoton sanoi. Nyt koko elämäni riippuu jostain pienestä kumilätkästä. Kumilätkästä, joka on jokaisella hengenvedolla kuin lasisirujen joukko pistämässä sisimpääni. Halusinko minä pelastua? Halusinko minä enää elää tyhjää elämääni? Minuun sattuu…

Olen vain synteettinen nukke keinokuituisissa vaatteissani odottamassa, että jotain tapahtuu. En minä halua olla nukke. En minä halua olla marionetti. Marionetti, joka tanssii tyhjää tanssiaan muiden narujen mukaan. Tehdasvalmisteinen muovimarionetti, jolla ei ole omaa tahtoa edes itselleen. Synteettisistä kudoksista valmistettu leikkikalu.

Ze Shoopuf 2006