Yössä yksin vaeltaa,
ei tunne toista kaltaistaan.
Yksinäinen sydän lyö,
pimeyteen kadonneena.
Ovella taas odottaa yö,
ja toivo tietään pimeydestä ulos syö.

Uneton ei kauaa jaksa,
koska pimeydellä on kova taksa.
Toivolle kaiken antaa,
koska ei jaksa väsymystä kantaa.
Mutta ei riitä edes toivo,
kun yö on kuin pohjaton kaivo.
Silloin haluaa saada unta,
koska ei jaksa katsoa ikuista lunta.
Onneksi sade rauhallinen
on kuin unihiekkaa kauhallinen.
On silloin mieli turta,
kun saa ihanaa unta
ja voi unohtaa luomisen
ja vastaanottaa huomisen.


AN: Jep, tässä oli tämä toinenkin vanhahko runo. Tätäkin on siis inspiroinut kappale, jonka saatattekin tunnistaa tuosta ensimmäisestä virkkeestä. :) Tulkaa kyselemään, jos kiinnostaapi enemmän nämä runot!
+ palaute on aina kaivattua vaikka onkin vanhoja runoja!